Suomen kirkot – Finlands kyrkor -julkaisusarja

Kirkot olivat antivaarisen harrastuksen kohteina 1600-luvulta alkaen. Niiden restaurointeja tehtiin jo 1800-luvun puolimaissa. Kirkkojen arkkitehtuurin ja irtaimistojen inventointi ja dokumentointi alkoivat johdonmukaisemmin 1871. Tuolloin taidehistoriallinen retkikunta suuntasi Varsinais-Suomen kirkkoihin. Kaiken kaikkiaan retkiä tehtiin seitsemän, joista viimeinen oli vuonna 1902. Vastuu inventoinneista siirtyi sen jälkeen Muinaistieteelliselle toimikunnalle, jolla oli myös toive julkistaa tuloksia.

Finlands kyrkor -julkaisusarja perustui inventointeihin ja sen ilmestyminen alkoi vuonna 1912 Muinaismuistoyhdistyksen kustantamana. Esikuvana oli samana vuonna julkaistu ruotsalainen Sveriges kyrkor – konsthistorisk inventarium. Sarjan toinen osa julkaistiin 1930 ja se käsitteli Laitilan keskiaikaista kirkkoa. Seurannutta pitkää taukoa selittää se, että Muinaistieteellisen toimikunnan virkamiesten oli mahdotonta irrottautua muulta työltään julkaisutyöhön.

Muinaistieteellisen toimikunnan historiallinen osasto alkoi kesällä 1929 suorittaa jälleen Ruotsin mallin mukaan kihlakuntien laajuisia kirkkojen pikainventointeja. Tavoitteena oli luetteloida ja tallentaa toimikunnan arkistoon tiedot kirkkojen irtaimistoista. Vuoteen 1934 mennessä 21 kirkon esineistöt oli luetteloitu. Hanke nivoutui evankelisluterilaisen kirkon omiin intresseihin.

Piispainkokous asetti vuonna 1936 komitean valmistelemaan kirkkojen esineistön hoidon järjestämistä. Valtionarkeologi C. A. Nordman edusti Muinaistieteellistä toimikuntaa ja esitti mielipiteensä siitä, että komitean tehokas toiminta edellytti riittäviä perustietoja kirkoista. Hän ehdotti, että Muinaismuistoyhdistys esittäisi ministeriölle avustajan palkkaamista julkaisutyöhön, mikä ei toteutunut.

Kirkkoinventointien julkaisun käynnistyminen

Kirkkoinventointien kohdalla edistystä tapahtui 1950-luvulla. C. A. Nordman ehdotti jo 1943 Muinaismuistoyhdistykselle, että se varautuisi palkkaamaan henkilön Suomen Kirkot -julkaisusarjan toimitustyöhön. Sattumalta valtionarkeologin tytär Tove Riska oli käytettävissä tehtävään. Myös Iikka Kronqvist uudisti ministeriölle Nordmanin vuonna 1936 tekemän ehdotuksen tutkijan palkkaamisesta kirkkojulkaisua varten, mutta sota-aika ei sitä mahdollistanut. Seuraavaksi tutkijan palkkaamista ehdotettiin 1951 Valtion Humanistiselle toimikunnalle. Humanistinen toimikunta myönsi vuosittaiset varat hankkeen edistämiseen lopulta vuonna 1954.

Sarjan ensimmäinen nide julkaistiin 1959 ministeriön ja kirkkohallituksen rahoituksella. Seuraava osa julkaistiin vuonna 1961. Sarjan kustantamisesta vastasi Muinaismuistoyhdistys vuoteen 1972. Vastuu julkaisusta siirtyi sen jälkeen Museovirastolle. Vuoteen 1975 mennessä oli julkaistu kaikki Varsinais-Suomen keskiaikaiset kirkot, Turun kaupunkialueen kirkkoja lukuun ottamatta.

Suomen kirkot – Finlands kyrkor -kirjasarjassa näkökulma oli laaja ja holistinen. Teoksissa esiteltiin pitäjän puretut ja olevat kirkkorakennukset, vanhat ja nykyiset hautausmaat, kellotapulit ja kirkkotarhat. Rakennuksista kerrottiin suunnittelusta, rakentamisesta ja korjauksista. Sarjassa esiteltiin kirkkojen kiinteä sisustuksen lisäksi esineistö mukaan lukien hopeat, tekstiilit ja valaisimet sekä taideteokset kuten veistokset ja maalaukset. Sarjassa oli runsas kuvitus, mikä mahdollisti Museoviraston tekemän mittausdokumentoinnin ja valokuvauksen esittelyn. Riskan jälkeen, vuodesta 1990 eteenpäin, toimitustyöhön tarttui Marja Terttu Knapas. Hänen johdollaan julkaistiin vielä viisi nidettä.

Näin laajan aineiston ja tutkimustulosten julkaiseminen oli pitkälti mahdollista siksi, että kirjoja käytännössä tehneen Muinaistieteellisen toimikunnan henkilöstön työ oli tutkimusorientoitunutta, ja tietoa kerättiin viranomaistyönä. Muinaistieteellisen toimikunnan muututtua Museovirastoksi alkoi sen rooli vähitellen muuttua hallinnollisemmaksi, eikä vastaava paneutuminen viranomaistyönä ollut enää mahdollista.

Sarjan julkaiseminen päätettiin pääjohtaja Henrik Liliuksen kaudella. Suomessa elettiin laman jälkimainingeissa, jolloin huolella tehdyn mutta vähän myydyn kirjasarjan tekemistä ei enää pidetty mielekkäänä resurssien käyttönä. Vaikka kirkkoja oli tuolloin esitelty satakunta, on se maamme noin 800 kirkosta pieni osa.

Samoihin aikoihin sarjan lopettamisen kanssa oli keskiaikaisten kirkkojen iästä muodostunut kuuma tutkimuskysymys. Pitkään vallalla ollut käsitys perustui Iikka Kronqvistin laatimaan ajoitukseen, joka korosti kirkkojemme iäkkyyttä ja rakentamishankkeiden pitkäkestoisuutta. Ajoitusta olivat osaltaan alkaneet horjuttaa Riskan toimittamat niteet, jotka olivat vähän kerrassaan tarkentaneet kuvaa rakentamisajankohdasta. Näkemys muuttui radikaalisti Markus Hiekkasen dendrokronologiaa, rakennusarkeologiaa ja taidehistoriaa yhdistäneen tutkimuksen myötä. Samaan aikaan Åbo Akademin piirissä tutkittiin keskiaikaisia kirkkoja, täydentäen taidehistorian työkalupakkia vastaavasti luonnontieteellisin menetelmin. Åsa Ringbomin johtama työ tarkasteli laasteja ja pyrki menetelmän avulla ajoittamaan kirkkoja. Kiistat kirkkojen ajoituksista ja käytetyistä menetelmistä johtivat syviin erimielisyyksiin kirkkotutkijoiden välillä.

Suomen kirkot – Finlands kyrkor -sarja ei lopettamisesta huolimatta ole kattava ja sille on kaipailtu jatkoa myös maamme rajojen ulkopuolella. Sarjan toteutetut osat ovat yhä erinomaisen käyttökelpoisia, on kyseessä sitten kirkkojen käyttöä ja hoitoa ohjaavat viranomaislausunnot kuin eri pitäjistä kirjoitettavat historiat.