Suomalaisten arkeologien kaivaukset Aunuksessa kesällä 1943

Näin kirjoitti arkeologi Ella Kivikoski postikortissa, joka oli osoitettu professori Aarne Äyräpäälle Kansallismuseoon. Kortin lähetyspaikka oli Vitele, asutuskeskus Laatokan itärannikolla, suomalaisten jatkosodassa miehittämällä alueella Aunuksessa. Elettiin asemasodan rauhallisinta kesää. 

Suomalaiset joukot pitivät jo toista vuotta hallussaan Itä-Karjalaa, ja Petroskoi oli nimetty Äänislinnaksi. Opetusministeriön asettama Valtion Tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta hallinnoi alueen tutkimustoimintaa yhteistyössä Itä-Karjalan sotilashallinnon kanssa. Alueelle lähetettiin eri tieteenaloja edustavia retkikuntia, joiden tavoitteena oli etsiä todisteita Itä-Karjalan ja Suomen samankaltaisuudesta. Myös muinaistutkimus sai poliittisen toimeksiannon: sen tuli osoittaa Itä-Karjalan ja Suomen väliset ikivanhat yhteydet ja lähisukukansojen yhteisen menneisyyden kautta Suur-Suomen luonnonmukaiset rajat.

Neuvostopolitiikan vuoksi pitkään suljettuna ollut Itä-Karjala oli arkeologeille eräänlainen ”luvattu maa”, joka nyt avautui suomalaisille tutkijoille vuosikymmenien tauon jälkeen. Arkeologisten retkikuntien takana olivat Suomen Muinaismuistoyhdistys ja Muinaistieteellinen toimikunta, mutta varat saatiin Suomen Kulttuurirahastolta.  

Tutkimuksia kaavailtiin jo kesäksi 1942, mutta arkeologiset retkikunnat joutuivat odottamaan vielä vuoden. Kesäkuussa 1943 Itä-Karjalaan lähti dosentti ja Muinaistieteellisen toimikunnan amanuenssi Ella Kivikoski. Hänen avustajansa oli lotta Annikki Nisula, nuori kansatieteen maisteri, joka oli opiskellut myös arkeologiaa. Toisen retkikunnan vuoro oli heinäkuussa. Sitä johti professori Aarne Äyräpää, ja hänen assistenttinaan toimi arkeologi, alikersantti Ville Luho, joka oli vapautettu sotapalveluksesta kaivausten ajaksi. Äyräpään mukana oli muutamia päiviä myös taiteilija Oiva Helenius. Molemmilla ryhmillä oli työvoimana sotamiehiä, ja Kivikoski sai avuksi myös kaksi paikallista asukasta.

Kivikosken tavoitteena oli tutkia viikinkiaikaisia hautakumpuja, ns. kurgaaneja. Venäläisestä kirjallisuudesta tiedettiin, että arkeologinen retkikunta oli professori V. I. Ravdonikasin johdolla kartoittanut vuonna 1929 hautakumpuja Vitelen ja Tuuloksen jokialueilla. Tuolloin oli löydetty ja tutkittu useita kurgaaneja. Pitkien etsiskelyjen jälkeen Kivikoski ja Nisula löysivät kaksi koskematonta hautakumpua Vitelen Pirdoilan kylästä. Suomalaiskaivaus oli menestys: kummuista löytyi yhdeksän hautausta, ja vainajat lepäsivät hirsikehikkojen sisällä. Esineistö oli loisteliasta: pronssi- ja hopeakoruja, vaakoja ja punnuksia, nahkakukkaroita, aseita ja työvälineitä. Haudat ajoittuivat 1000-luvulle eli viikinkiajan lopulle.  

Äyräpään tarkoitus oli puolestaan tutkia Aunuksen kivi- ja varhaismetallikautisia asuinpaikkoja sekä vesistöhistoriaa mittaamalla muinaisrantojen korkeuksia. Venäläisen arkeologi A. Ja. Brjusovin tuore kirja Karjalan kivikauden löydöistä antoi Äyräpäälle hyvät pohjatiedot. Äyräpään retkikunta teki tutkimuksia Petroskoin lähellä Solomannissa, muun muassa kuuluisalla Tomitsan asuinpaikalla, Ääniseen laskevien Suoju- ja Suunujokien varsilla sekä Karhumäessä. Kaivauksissa löytyi saviastioiden paloja ja kiviesineitä. Hiekkakuoppien reunoista pilkistävät muinaislöydöt johdattivat uusillekin kohteille.  

Löysivätkö arkeologit vallatun alueen hallussapitovaatimuksia tukevaa aineistoa? Itse asiassa he tiesivät jo etukäteen, ettei arkeologian tutkimustuloksilla olisi merkitystä ylätason toimeksiannon kannalta. Kohteiden valintaakin ohjasi ennen muuta tieteellinen mielenkiinto. Kivikoski halusi selvittää, mille väestölle Vitelen viikinkiaikaiset hautakummut olivat kuuluneet. Niiden kuulumista suomensukuiselle väestölle ei tosin tarvinnut erikseen osoittaa, koska neuvostoarkeologitkaan eivät olleet pitäneet Vitelen alueen hautakumpuja slaavilaisten hautoina, vaan karjalaisten leposijoina. Kivikoski tulkitsi kummut vepsäläisten haudoiksi. Äyräpään tutkimukset kartuttivat tietoa Äänisen alueen asutus- ja vesistöhistoriasta, samoin Suomen ja Itä-Karjalan kivikauden eroista ja yhtäläisyyksistä. Nimenomaan Aunus näyttäytyi neoliittisen kulttuuripiirin kehtona, ei Suomi.

Kesällä 1944 Itä-Karjalassa oli määrä jatkaa arkeologisia tutkimuksia. Suunnitelmat oli kuitenkin pakko haudata, kun suomalaiset joukot joutuivat kesäkuussa kiireesti vetäytymään vallatuilta alueilta.