Pidetään pinnalla – perinnelaivojen maastavientikielloista avustuksiin

Muutoksen vuosikymmenet

Höyryvoima oli alkanut korvata purjeita jo 1900-luvun alkupuolella, mutta vasta 1950-luvulla uuden ajan airueena toiminut polttomoottori alkoi toden teolla syrjäyttää höyryllä ja purjeilla liikkuneita alustyyppejä maamme kauppalaivastossa. Samaan aikaan rahtiliikenne alkoi siirtyä vesitiekuljetuksista maantie- ja rautatiekuljetuksiin. Rannikon apukoneellisten purjelaivojen ja sisävesistöjen höyryhinaajien ammattikäyttö päättyi 1970-luvun alussa. Saimaalla liikennöineen suuren matkustajahöyrylaivaston loistokauden päätepisteenä voidaan pitää Saimaan Laivamatkat Oy:n konkurssipesän laivahuutokauppaa Savonlinnassa vuonna 1982. Huutokauppa, jossa oli myynnissä yhdellä kertaa kymmenen Saimaan valkokylkinä tunnettua matkustajahöyrylaivaa, houkutteli paikalle ostajia ulkomaita myöten. Museovirasto ilmoitti, että jokainen mahdollisesti ulkomaille myyty alus tarvitsee maastavientiluvan. Sittemmin 1980-luvulla Museovirasto eväsi neljän maastavientilupaa hakeneen matkustajahöyrylaivan maastaviennin. Muutamat näistä jatkavat yhä edelleen risteily- ja tilausajoliikenteessä.

Monet ammattikäytöstä poistetuista aluksista myytiin vanhojen laivojen säilymisestä huolta kantaville harrastajille ja yhdistyksille. Uudet tekniset sovellutukset olivat ehtineet vauhdittaa vanhojen alusten käyttöön, huoltoon ja korjaamiseen liittyvän tietotaidon katoamista. Uusien, usein vailla merenkulkutaustaa olevien omistajien tietämättömyys ja taitamattomuus saattoivat pahimmillaan aiheuttaa aluksen ulkoasuun ja säilymiseen liittyviä huomattavia vahinkoja, puhumattakaan laivan kulttuurihistorialliseen arvon alenemisesta. Epäasiallisten ja lyhytnäköisten korjaus- ja muutostöiden takia monen vanhan laivan kohtaloksi tuli ennenaikainen tuhoutuminen. Ilman Suomen merihistoriallisen yhdistyksen, Suomen Höyrypursiseuran ja Viaporin telakka ry:n jäsenistön aktiivista toimintaa suuri osa maamme museo- ja perinnelaivoista olisi ehtinyt tuhoutua 1970- ja 1980-lukujen kuluessa.

Yhteiskunnan mielenkiinto herää

Opetusministeriö asetti vuonna 1988 laivamuseotoimikunnan selvittämään Suomen merenkulun kannalta arvokkaiden alusten lukumäärää ja kuntoa. Lisäksi toimikunnan tuli laatia esitys maamme merenkulun historian kannalta arvokkaiden alusten sälyttämisestä, kustannuksista ja kustannusten kattamisesta. Toimikuntaan nimitettiin Opetusministeriön, Museoviraston, Merenkulkuhallituksen ja Turun merenkulkumuseon edustajien lisäksi myös kaikkien tärkeimpien laivaharrastajien taustaorganisaatioiden edustajat.

Toimikunnan selvityksen mukaan Suomessa oli säilynyt 145 merenkulun historian kannalta arvokasta laivaa, joista osan omisti valtio ja kunnat, mutta valtaosa oli yhdistysten tai yksityisten omistuksessa. Osan aluksista todettiin kaipaavan joko välittömästi tai lähitulevaisuudessa suuria kustannuksia vaativia peruskunnostuksia säilyäkseen jälkipolville dokumentteina maamme merenkulun historiasta. Yksityisten ja yhdistysten omistamien alusten todettiin olevan kaikkein uhanalaisimmassa asemassa, koska minkäänlaista ohjausta tai tukea alusten säilyttämiseksi ei ollut saatavilla. Yksi laivamuseotoimikunnan tekemistä toimenpide-ehdotuksista oli Perinnelaivarekisterin perustaminen. Toimikunta myös korosti historiallisesti arvokkaiden telakoiden ja veistämöiden merkitystä sekä toimivina telakoina että perinnelaivojen korjauskeskuksina. Laivamuseotoimikunnan työtä jatkoi Opetusministeriön vuonna 1991 toimeensa asettama perinnelaivarekisterityöryhmä, jonka tavoitteena oli tehdä esitys sekä Perinnelaivarekisterin aikaansaamiseksi siihen liittyvine hallinnollisine järjestelyineen että laatia suunnitelma arvokkaiksi luokiteltujen alusten korjaustoimintaan tarvittavan rahoituksen periaatteista.

Perinnelaivarekisteri

Kahden edellä mainitun komitean työn tuloksena Opetusministeriö kehotti syksyllä 1993 Museovirastoa perustamaan Perinnelaivarekisterin, jonka tärkeimmäksi tavoitteeksi asetettiin merenkulun historian kannalta arvokkaiksi luokiteltujen alusten ja niiden asianmukaisen korjaustoiminnan säilyminen. Rekisterin toiminta alkoi Suomen merimuseossa helmikuussa 1994 Opetusministeriön myöntämän erityismäärärahan turvin. Toimintaa on tukenut alusta lähtien Museoviraston nimeämä asiantuntijalautakunta, johon on kutsuttu mukaan muistiorganisaatioiden, restauroinnin ja konservoinnin sekä viranomaisten edustajien lisäksi laivojen ja veneiden säilymisestä huolta kantavien kulttuuriperintöyhteisöjen edustajat.

Perinnealukseksi nimitetään Suomen vesiliikenteen historian kannalta arvokasta alusta, joka on myös arvonsa mukaisessa käytössä ja kunnossa. Perinnelaivarekisteriin pääsemiseksi aluksen omistajan on osoitettava hakemuksensa Museovirastolle. Aluksen hyväksyminen rekisteriin on tunnustus aluksen säilymisen eteen tehdystä arvokkaasta työstä.

Arvokkaiksi luokiteltujen laivojen omistajilla on ollut vuodesta 1993 lähtien mahdollisuus hakea Museovirastolta valtionavustusta aluksensa restaurointitöihin. Vuodesta 2011 lähtien tukea on voitu myöntää myös arvokkaiden huvi-, kilpa- ja työveneiden restaurointiin sekä merkittävien veistämöiden ja telakoiden laitteiden kunnostukseen. Tukea on myönnetty vuodesta 1993 lähtien nykyrahassa noin 400 000 euroa vuodessa. Museoviraston myöntämien restaurointiavustusten ansiosta alusten kuntotaso ja aluksiin tehtyjen kunnostustöiden taso on kohonnut. Lisäksi avustukset ovat ylläpitäneet ja turvanneet erikoisosaamista vaativan työn säilymistä ja kehittymistä eri puolilla maatamme. 

Ankkurit ylös

Muutamaa museoalusta lukuun ottamatta kaikki tähän mennessä Perinnealusrekisteriin hyväksytyt alukset ovat kulkukuntoisia. Vanhan ja arvokkaaksi luokitellun aluskannan säilyttäminen ei siis tarkoita käytön kieltämistä. Päinvastoin voidaan ajatella, että yksityisten ja yhteisöjen ponnistuksiin perustuva alusten käyttö ja kunnossapito on useimmiten aina museointia parempi ratkaisu. Esine elää ja perinne siirtyy tuleville sukupolville parhaiten, kun traditiolle tarjotaan mahdollisuudet säilyä ja kehittyä elävänä perinteenä. Käyttö on parasta suojelua.