Muinaispellon pientareilta
Sirkka-Liisa Seppälä
Rapolan muinaispellon kyntöjälkiä. Kaivausalueen reunassa peltoa vanhemman tulisijan jäännökset. Kuva: Anne Vikkula 1988, Museovirasto.
Museoviraston arkeologit tekivät heinäkuussa 1988 Vanajaveden rannalla kohoavan Rapolanharjun rinteestä havainnon, josta on tullut yksi suomalaisen viljelyhistorian tutkimuksen käännekohtia.
Maisema täynnä menneisyyden muistoja
Entisen Sääksmäen pitäjän sydämessä sijaitseva Rapolanharjun alue kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihimme. Alueen tunnetuin arkeologinen muisto on harjun laelle rakennettu muinaislinna, jota reunustavat vallit erottuvat tänäkin päivänä selvästi maastossa. Harjun alapuolisilta rinteiltä tunnetaan runsaasti rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen ja viljelyn jäännöksiä. Alueelta tunnetaan myös useita rautakautisia hautapaikkoja, kuppikiviä ja esinelöytöjä.
Rapolan muinaislinna oli maanmittareiden tiedossa jo 1600-luvulla ja alueella on tehty arkeologisia tutkimuksia 1800-luvun lopulta lähtien. Muinaislinna ympäristöineen kiinnosti arkeologeja erityisesti itsenäistymisen jälkeisinä vuosikymmeninä ja 1940-luvulla alueella tehtiin useita kartoituksia ja muutamia kaivauksiakin.
Rapolan menneisyys osoittautui oletettuakin laajemmaksi ja monipuolisemmaksi 1950-luvulla, kun Helsingin ja Tampereen välistä uutta pikatietä, kolmostietä, alettiin rakentaa harjun alapuolelle rannan tuntumaan. Tielinjalle osuneen kallion räjäytyksessä paljastui ennestään tuntematon rautakautinen hautapaikka, johon kuuluvia esinelöytöjä toimitettiin useassa erässä Kansallismuseon kokoelmiin.
Moottoritiestä vauhtia tutkimushankkeeseen
Rapolan alueen arkeologinen asema nostettiin uudelleen esiin 1980-luvulla, kun Helsingistä Tampereelle johtavan moottoritien linjausvaihtoehdot julkistettiin. Yksi linjauksista kulki Rapolan kautta, mikä aiheutti tiedotusvälineissä vilkkaan keskustelun, jossa tietä sekä puolustettiin että vastustettiin. Tiesuunnitelmien laukaisema kiista sai osaltaan aikaan sen, että tutkijat kiinnostuivat alueen arkeologisesta kulttuuriperinnöstä. Vaikka alueen merkityksestä oli esitetty vahvoja näkemyksiä, ei tulkintojen tueksi tai purkamiseksi ollut esittää kovin paljon arkeologisia todisteita. Ajankohtaisessa tilanteessa Suomen Akatemia myönsi rahoituksen laajaan Rapola-projektiin, joihin liittyviä kenttätutkimuksia tehtiin 1988–1990. Tutkimuksia tuki myös kaksi valtionyhtiötä, mikä on suomalaisessa arkeologiassa erittäin poikkeuksellista.
Hankkeen tavoitteena oli tutkia millaisia merkkejä alueen asutuksesta ja elinkeinoista oli säilynyt. Kenttätöiden avulla haluttiin myös selvittää, millainen muinaislinnan rakentanut yhteisö oli ollut. Tutkimukset haluttiin kohdentaa Rapolanharjun rinteisiin, joiden ajateltiin olevan kysymysten kannalta kiinnostavimpia. Muinaislinnassa tehtiin vain kartoituksia ja vähäisiä koetutkimuksia.
Pellosta paljastui aarre!
Kenttätutkimuksissa keskityttiin 1988 harjun alapuolisen peltolohkon yhteen tasanteeseen, koska se vaikutti erityisen sopivalta asuinpaikaksi. Heti pellon pintakerrosta poistettaessa saatiin talteen katkaistu pronssisormus, jonka arvioitiin olevan myöhäisrautakautinen, 1000–1100-luvuilta. Kun pintamaan kuorintaa jatkettiin tasanteen kohdalla, alkoi viime vuosikymmenien aikana muodostuneen kyntökerroksen alta paljastua tummaa maata, jossa näkyi runsaasti pieniä hiilenpaloja. Tumma maakerros muodosti tasanteen keskellä useita kymmeniä senttimetrejä paksun kerrostuman. Maakerroksen reunassa, mullan ja mineraalimaan taitteessa erottui selväpiirteisiä juovia. Jäljet näyttivät kulkevan joko samaan suuntaan tai toisiaan vastaan. Lähemmässä tarkastelussa ja tutkimusten perusteella paikkaa tutkivat arkeologit tulivat siihen tulokseen, että kyse oli todennäköisesti jonkinlaisen koukkumaisen työkalun jättämistä urista.
Olettamus sai vahvistusta, kun tumma maakerros varovasti poistettiin ja kaikkialta kerroksen alapuolelta paljastui satojen ristikkäisten jälkien muodostama ala. Havaintojen perusteella tumma maa tulkittiin vanhaksi muokkauskerrokseksi ja juovat kyntöjäljiksi. Arkeologeista alkoi tuntua, että loistolöydöistään kuulu Rapolan alue oli nyt paljastanut tutkimukselle todellisen aarteen – kaukaisen, mutta konkreettisen muiston arkisista askareista, kyntäjän kovan työn tuloksista!
Suomen mantereelta ei ennen Rapolan kaivauksia ollut tunnettu vastaavia tapauksia, mutta samatapaisia jälkiä oli aikaisemmin tavattu ainakin Ahvenanmaalta. Ruotsissa tehdyistä tutkimuksista julkaistut kuvat varmistivat arkeologien arvelut. Rapolan tutkimukset olivat tuoneet päivänvaloon meillä ennestään tuntemattoman arkeologisen kohteen, muinaispellon. Kyntöjälkien muodostaman alueen perusteella muinaispellon laajuudeksi on arvioitu 500–600 neliömetriä.
Pellon viljaa viikinkiajalta lähtien – mutta jyviä jemmattu jo tuhat vuotta aiemmin
Rapolan muinaispeltokerroksen ja siihen liittyvien kyntöjälkien ajoitusta ei vielä kenttätöiden aikana voitu varmuudella määrittää, mutta sormuksen perusteella rautakautista ajoitusta pidettiin mahdollisena. Kenttätutkimuksissa otettiin runsaasti näytteitä tummasta maakerroksesta ja kyntöjälkien maa-aineksesta ja hiilenkappaleista. Tavoitteena oli saada mahdollisimman paljon tietoa kerrostuman ja jälkien kuvastamasta muokkauksesta ja viljelystä. Kyntöjälkien hiilenkappaleista otettujen näytteiden radiohiiliajoitukset ajoittuvat 800-luvulta 1000-luvulle eli rautakauden lopulle.
Pellon määrittelyssä käytettiin myös makrofossiilianalyysiä, jossa tutkittiin maanäytteiden kasvijäänteitä. Niiden joukosta tunnistettiin useita viljalajeja. Muinaisesta peltokerroksesta löytyi muun muassa ohraa ja vehnänjyvä, joka ajoitettiin hiukkaskiihdytinajoituksella 1000-luvun lopulle eli hieman myöhemmäksi kuin kyntöjälkien hiilenpalat. Ajoitustulosten perusteella on esitetty tulkinta, että tasanteella erottuvat kyntöjäljet olisivat syntyneet joskus viikinkiajan alkupuolella. Tämän jälkeen tummana erottuvaa peltokerrosta olisi muokattu useaan kertaan, mahdollisesti 1200-luvun alkuun saakka.
Kaivausten tulokset kertoivat muutakin mielenkiintoista menneisyyden ihmisen toiminnasta. Muinaisen muokkauskerroksen alta paljastui pieni tulisija, jonka läheltä löytyi pala esihistoriallisesta saviastiasta. Muinaisen peltotasanteen alapuolisesta rinteestä tuli esiin myös pieni savella tiivistetty kuoppa, jossa oli pidetty tulta. Savella vuorattua kuoppaa on mahdollisesti käytetty säilytykseen tai kuumentamiseen, sillä se sisälsi runsaasti viljanjyviä, joista tunnistettiin ohra ja kaksi erilaista vehnätyyppiä. Radiohiiliajoituksen perusteella kuoppaa on käytetty yli 2000 vuotta sitten eli samaan aikaan kuin muinaispeltokerroksen alta paljastunutta tulisijaa. Nämä asutuksen ja viljelyn merkit olisivat siis yli tuhat vuotta vanhempia kuin muinaispelto.
Tieteenala etenee tutkimuksilla
Rapolan muinaispellon tutkimukset merkitsivät uutta aikakautta Suomen arkeologisessa tutkimuksessa. Tutkimustulokset osoittivat, että rautakaudella oli varmuudella harjoitettu peltoviljelyä, jonka jälkiä oli edelleen mahdollista löytää. Maaperässä erottuviin kerroksiin ja mineraalimaan pinnassa näkyviin jälkiin alettiin kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota ja niitä ryhdyttiin myös dokumentoimaan entistä tarkemmin. Rapolan tutkimusten jälkeen Suomessa on tutkittu useita rautakaudelle ajoitettuja muinaispeltoja, joista toistaiseksi laajimmat tunnetaan Mikkelin Orijärvellä.
Rapolan laaja muinaisjäännöskokonaisuus siirtyi valtiolle 1993, ensin Museoviraston hoitoon ja 2013 Metsähallituksen haltuun. Rapolassa on nykyisin useita opastettuja reittejä, joiden varrella kävijä voi tutustua alueen maisemaan ja menneisyyteen. Museovirasto sai 2000 Suomen Akatemialta rahoituksen tutkimushankkeeseen, jonka tulokset on julkaistu viraston julkaisusarjassa.
Tuli on irti – Rapola on pelastettava. Rapola-liikkeen 1988 tiekiistan teettämä tarra.
Tuli on irti Rapolassa – kulttuuripiirien kansalaisaktivismia
Rapolan muinaisuudesta esitetyt tulkinnat ovat herättäneet keskustelua vuosikymmenien ajan. Monet tutkijat ovat pitäneet Rapolan muinaislinnaa hämäläisen heimon keskuspaikkana ja osoituksena varhaisesta organisoitumisesta. Käsityksiä on voimakkaasti arvosteltu, koska niiden vaikuttimina on nähty enemmän ideologisia motiiveja kuin tutkimustuloksia. Toisaalta Rapolaa on haluttu jo varhain tarkastella maiseman ja siihen sisältyvän historian kokonaisuutena, jonka arvot liittyvät sekä luontoon että kulttuuriin. Käsitteellä muinaismaisema onkin alun perin kuvattu juuri Rapolaa.
Tunnetuin Rapolan monia merkityksiä koskeva keskustelu käytiin 1980-luvun lopulla, kun Helsingistä Tampereelle johtavan moottorien linjausvaihtoehdot julkistettiin. Toinen päälinjauksista kulki Valkeakosken ja Rapolan kautta, mikä nostatti kiivaan keskustelun puolesta ja vastaan. Suunnitelmiin suhtauduttiin tiehankkeille tavanomaista asetelmaa noudattaen siten, että alueellisen hallinnon ja elinkeinoelämän edustajista pääosa kannatti Valkeakosken linjausta, kulttuuriperintöhallinto vastusti erityisesti Rapolan vaihtoehtoa ja osa aktivisteista piti tietä täysin turhana. Eikä tunnu yllättävältä, että valtaosa paikallisista ihmisistä kuten maanomistajista ei innostunut kummastakaan vaihtoehdosta. Mutta pari poliitikkoa kiinnostui asiasta ja eduskunnassa jätettiin 1987 kirjallinen kysymyskin Rapolan säilyttämisestä.
Saadakseen näkyvyyttä toiminnalleen Rapolan linjauksen vastustajat organisoivat alkuvuodesta 1988 myös toimikunnan, johon kuului edustajia Hämäläis-Osakunnasta, arkeologian ja historian opiskelijoiden ainejärjestöistä, alan tieteellisistä seuroista ja seudun kotiseutuyhdistyksistä. Museovirasto oli asiassa aloitteellinen, nykynäkökulmasta jopa proaktiivinen. Toiminnan ilmentymäksi muodostettu Rapola-liike järjesti keskustelu- ja esitelmätilaisuuksia ja kokosi tielinjausta vastustavan adressin, jonka allekirjoittajiksi pyydettiin ja saatiinkin erityisesti akateemisten ja kulttuurialojen arvovaltaisia ja tunnettuja nimiä kuten akateemikkoja, professoreita, näyttelijöitä, kirjailijoita ja muusikoita.
Linjauksesta koskeva kirjoittelu mediassa jatkui muutaman vuoden ajan. Niin puolustajat kuin vastustajatkin käyttivät värikästä kieltä ja perusteluita, joiden motiivit olivat jo joidenkin aikalaisten mielestä taloudellisesti tarkoitushakuisia tai puhtaasti ideologisia tai vähintäänkin epätieteellisiä. Nykypäivän arkeologi voi hyvinkin nähdä ne osana kulttuuriperinnön merkityksiä koskevaa keskustelua ja nimenomaan siitä näkökulmasta kiinnostavana ja tärkeänä.
Rapola on mainitsemisen arvoinen tapaus meikäläisessä mediaympäristössä, sillä arkeologisen kulttuuriperinnön säilyttämisestä on harvoin käynnistetty vastaavaa ja yhtä laajaa julkista keskustelua. Vastaavia esimerkkejä tietaistoista tarjoavat 1960-luvulla käyty kädenvääntö Porvoon Linnamäen läheisyyteen linjatusta ohikulkutiestä tai 1980-luvulla Salon Halikon Rikalan muinaismuistoalueen tuntumaan suunnitellun tien vastustus. Huomionarvoista tapauksissa on, että kiistoissa on ollut kyse muinaislinnaa ympäröivästä maisemasta ja sen ominaispiirteiden säilyttämisestä. Eikä sekään liene sattumaa, että kiistojen aktiivinen toimija on ollut yksi Museoviraston maineikkaimpia muinaistutkijoita, arkeologi Anna-Liisa Hirviluoto.
Lue lisää Rapolasta:
Hirviluoto, Anna-Liisa 1987: Rapola. Erään maiseman historia. Suomen museo 1986.
Seppälä, Sirkka-Liisa 1999: Rapolan esihistoriaa. Masunni, kirjoituksia Tampereelta ja Pirkanmaalta 3.Tampereen museoiden julkaisuja 48.
Haggrén, Georg 2001: Valkeakosken Rapola – Talonpoikaiskylästä herraskartanoksi. Rapola-tutkimuksia 1. Museovirasto.
Jussila, Anneli 2002: Sääksmäen kolme maisemaa Valkeakoskella. Rapola-tutkimuksia 2. Museovirasto.
Seppälä, Sirkka-Liisa, Nissinaho Aino, Kankainen Tuovi ja Vuorela Irmeli 2003: Sääksmäen Rapolan rautakautinen maisema ja elinkeinot Valkeakoskella. Rapola-tutkimuksia 3. Museovirasto.
Liski Matti, Ranta Sirkka-Liisa, Lempiäinen Terttu ja Seppälä Outi 2003: Sääksmäen Rapola - Kasvisto ja pihapiirit. Rapola-tutkimuksia 4. Museovirasto.
Alanen, Timo ja Lehtinen, Jyrki 2003: Sääksmäen vanhat paikannimet ja historialliset kartat Valkeakoskella. Rapola-tutkimuksia 5. Museovirasto.
Kommentit
Rapola-liikkeestä kommentoi tuoreeltaan Derek Fewster FRA:n seminaarissa Juupajoella vuonna 1988 esitelmässään "Fornfinnar, fornborgar och fornlandskap - maktens arkeologi", joka julkaistiin Kontaktstencil XXXII:ssa "Rang och maktfördelning".
Samana vuonna kuin Rapolassa, 1988, löytyi Maalahden Kalaschabrännanin merovingiaikaiselta asuinpaikalta muinaispelto, ensimmäisen kerran julkaistu Vareliassa 1989.