Keskustelu Luostarinmäen korttelien suojelusta kesti 30 vuotta

Keskustelun Turun palolta säilyneen Luostarinmäen alueen suojelusta käynnisti 1905 taiteilija Axel Haartman Åbo Underrättelser -lehdessä nimimerkillä julkaistulla mielipidekirjoituksella. Luostarinmäen asemakaavan valmistelun tavoitteena oli varovainen uudistus. Kortteleissa haluttiin säilyttää ryhmä hyväkuntoisia taloja vanhanaikaisine katuineen ja kujineen. Haartman jatkoi keskustelua vuonna 1908, kun Vartiovuorelle laadittu uusi asemakaava uhkasi rakennusten säilymistä.  

Aika kului, mutta mitään ei tapahtunut. Luostarinmäen kaavoitusta koskevaan kysymykseen palattiin 1910-luvulla. Vuonna 1911 nuoret kotiseutuharrastajat pitivät Turussa kotiseutupäivät. Lehtori Julius Finnberg nosti kokouksessa ja Turun Sanomissa julkaisussa kirjoituksessaan esille Luostarinmäen kohtalon ja esitti ajatuksen ulkomuseon perustamisesta. Tästä alkoi uusi taistelu alueen säilyttämiseksi. Pelkästään kevättalven 1911 aikana turkulaisissa lehdissä julkaistiin 26 suojelua puolustavaa kirjoitusta. Uhka Luostarinmäen päältä ei kuitenkaan häipynyt. 

Kaupunginvaltuusto antoi 1911 tehtäväksi valmistella kaavan Luostarikorttelin osan säilyttämiseksi. Valtuusto edellytti, että ehdotusta laadittaessa kiinnitettiin huomiota vain vanhojen katujen suunnan säilyttämiseen. Vuoteen 1918 mennessä kaupunginarkkitehti Hindersson laati alueelle uuden asemakaavaehdotuksen, joka ei turvannut Luostarinmäen säilymistä. Niin sanottu huvilakaava ei tyydyttänyt päättäjiä pitkään. Sen perusteella ehdittiin myöntää rakennusluvat vain kolmea rakennusta varten.  

Vanhat rakennukset olivat edelleen olemassa. Vuonna 1927 todettiin, ettei Luostarinmäen aluetta ollut hyödynnetty riittävän tehokkaasti. Pian sen jälkeen valmistui pari luonnosta uudesta asemakaavasta. Ne olivat tehokkaita kerrostalokaavoja, jotka olisivat toteutuessaan tuhonneet vanhan asutuksen kokonaan. Lopullinen ehdotus valmistui vuonna 1931. Valmistelun aikana oli herännyt ajatus paloa edeltäneen asutuksen säilyttämiseksi museoalueena, kun J. G. Nordström oli tehnyt aloitteen 14 pihapiirin säilyttämisestä. Muinaistieteellinen toimikunta tuli mukaan suojelukeskusteluun, kun joukko tunnettuja turkulaisia vetosi kesäkuussa 1932 toimikuntaan Luostarinmäen pelastamiseksi. Muinaistieteellinen toimikunta lienee ollut tässä tilanteessa yhtä kuin Juhani Rinne, jonka rooli näyttää olleen alkuvaiheessa keskeinen. Asemakaavaluonnoksessa 1935 esitettiin kuitenkin vain neljä pihapiirin säilyttämistä. Keskusteluun osallistunut museolautakunta esitti yhteensä yhdeksän pihapiirin suojelua.

Kaupunginvaltuuston 1937 hyväksymä kaavanmuutos päätti lopulta yli 30 vuotta kestäneen keskustelun Luostarinmäen palontakaisen asutuksen säilyttämisestä. Varsinaisesti Muinaistieteellinen toimikunta ei puuttunut asiaan, koska kaavoitus oli jo tuolloin kaupungin tehtävä. Asiaan liittyy kuitenkin merkintä 1937, joka viitannee juuri siihen, että toimikunta seurasi suojelun toteutumista.  

Kahdeksan pihapiirin säilyminen asemakaavaan merkittynä muinaismuisto- ja ulkomuseoalueena oli pitkän keskustelun tulos. Nyt oli sopiva tilaisuus käynnistää tulevan käsityöläismuseon valmistelu. Jo kesällä 1940 museo oli valmis avattavaksi yleisölle. Mutta taistelu lopuista pihapiireistä jatkui, kun museolautakunta esitti 1949 kahdeksan viimeisen lamellitaloille varatun pihapiirin liittämisestä alueeseen. Asia otti oman aikansa ja vasta 1956 päätettiin museoalueen laajentamisesta viidellä talolla. Ulkopuolelle jääneet kolme taloa liitettiin alueeseen 1966.  

Vartiovuoren alueen merkittävin uudisrakentamista salliva asemakaavanmuutos tehtiin 1970-luvun alussa, kun Turussa sijaitsevalle Neuvostoliiton pääkonsulaatille osoitettiin tontti Vartiovuorenpuiston laidasta. Samoihin aikoihin oli valmistunut Turun Vartiovuoren kaavallista järjestelyä käsittelevä diplomityö Helsingin Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla. Työssä pyrittiin etsimään kaavallisia ratkaisuja Luostarinmäen puukaupunginosan kehittämiseksi ja elävöittämiseksi. Se tapahtui ehdotuksen mukaan avaamalla Luostarinmäki osaksi elävää kaupunkia, johon liitettäisiin aluetta ympäröivät empire-rakennukset. Museoalue olisi "pakattu" yhteen puutalokortteliin. Muuta osaa käytettäisiin asumiseen ja yleisiin palveluihin kuten kahvitupiin ja käsityöläisten verstaisiin.

Vartiovuorenkadun varressa olevia 1800-luvun lopulla rakennettuja puutaloja uhkasi purkaminen kerrostalorakentamisen tieltä. Museolautakunnan ja kaupungin historiallisen museon tavoitteena oli 1940-luvun lopulta lähtien saada Vartiovuoren-, Sirkkalan- ja Tähtitorninkadun sekä Vartiovuorenpuiston rajoittaman korttelialueen säilyminen nykyaikaisen talorakentamisen ulkopuolella. Vartiovuorenkadun varrella oleville tonteille jäi kuitenkin edelleen voimaan kaava, joka salli 3-kerroksisten liike-asuinrakennusten rakentamisen 1880-luvulla rakennettujen puutalojen paikalle.  

Museolautakunta esitti, että Kasken-, Hämeen-, Uudenmaan- ja Itäisen Pitkänkatuun rajoittuvalle alueelle laadittaisiin suojeleva asemakaava. Sen seurauksena valmistui 1983 asemakaavanmuutosehdotus, joka koski myös Vartiovuorenkatu 4–6:n tontteja. Tonteilta poistettiin asuin- ja liikekerrostalojen rakennusoikeudet ja niille vahvistettiin olemassa olevaa tilannetta vastaava asemakaava. Koko alueen rakennuskanta suojeltiin asemakaavan tarjoamilla keinoilla.  

Nykyinen suojelu turvaa museon toiminnan 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa rakennetussa 18 korttelissa ja yli kolmessakymmenessä alkuperäisillä paikoillaan säilyneissä puutaloissa.