Hämeen linnan restaurointi 1956–1988 oman aikansa restaurointiajattelun kuvastajana

Nykyisen käsityksen mukaan Hämeen linna on perustettu leirilinnana 1200-luvun lopulla, mutta tarkkaa tietoa meillä ei ole sen varhaisimmista vaiheista. Vallitseva käsitys on, että harmaakivilinnan rakentaminen olisi alkanut 1300-luvulla ja tiililinna olisi toteutettu 1400-luvun jälkipuoliskolla. Kehämuurirakennusten oletetaan valmistuneen 1500-luvulla.

Hämeen linna on toiminut aikojen kuluessa niin puolustus-, asuin- kuin varastokäytössä sekä hallintokeskuksena ja lopulta vankilana. Vankila-aika, joka oli alkanut pienimuotoisesti kruununvankilana jo vuonna 1634, kesti aina 1900-luvulle, jolloin vankila poistui päälinnasta vuonna 1953 ja kehämuurirakennuksista vuonna 1972.

Päätöksen Hämeen linnan restauroinnista teki valtioneuvosto vuonna 1956 ja restaurointityö kesti aina vuoteen 1988. Hämeen linnan restaurointia ohjasi tutkimus- ja entistämistoimikunta (vuodesta 1971 Hämeen linnan neuvottelukunta), jonka jäseniä olivat muun muassa fil. tri Knut Drake ja Museoviraston rakennushistorian osastonjohtaja Antero Sinisalo. Arkkitehtisuunnittelusta vastasi professori N. E. Wickberg.

Hanke alkoi 1950-luvulla tutkimuksilla, joilla pyrittiin selvittämään linnan historiaa. Vasta 1960-luvun alussa saatiin käyntiin varsinaiset rakennustyöt, jotka aluksi keskittyivät päälinnaan. Päälinnan restaurointi valmistui vuonna 1979. Hämeen linnan restauroinnin tavoitteeksi asetettiin linnan linna- ja linnoitushistorian korostaminen. Niin Hämeen kuin Turun ja Olavinlinnan restaurointien toiminnalliseksi tavoitteeksi asetettiin julkinen ja monipuolinen toiminta, kuten nähtävyys- ja juhlakäyttö. Wickbergin mukaan Hämeenlinna tehtiin entisöidyistä linnoistamme monipuolisimpaan käyttöön ja restauroinnin tarkoitus oli saada linna elämään vastaisuudessakin.

Linnan ulkoinen hahmo palautettiin vankila-aikaa edeltävään asuun vuoden 1869 valokuvien perusteella. Päälinnan sisätiloissa pyrittiin tuomaan esille keskiaikaisia rakenteita, joita on säilynyt erityisesti pohjakerroksessa. Keskikerroksessa on entisöityjä tiloja sekä ”rakennushistoriallisia reservaatteja”, joissa on katkelmia eri aikakausilta rinnakkain. Päälinnan ylimpään kerrokseen tehtiin ”museosaleja”, jotka on varattu näyttelyille. Kehämuurirakennuksiin sijoitettiin nykyajan tarpeita palvelevia tiloja. Poikkeuksena kruununleipomo, jonka kuusi leivinuunia ennallistettiin käyttökuntoon.

Hämeen linnan restauroinnin ollessa käynnissä vuonna 1964 hyväksyttiin kansainvälinen restaurointihankkeita edelleenkin ohjaava ”Venetsian julistus”, jossa muun muassa todetaan, että ”restauroinnin on päätyttävä siinä, missä otaksuma alkaa”. Lisäksi julistus ohjaa lisärakentamista historiallisissa monumenteissa seuraavasti: ”kaiken välttämättömän lisärakentamisen on erotuttava arkkitehtonisesta kompostiosta ja sillä on oltava nykyajan leima.”

Venetsian julistus lienee ohjannut Hämeen linnan restaurointia jossain määrin. Ainakin keskiaikaisten osien säilyttäminen ja täydentäminen on tukeutunut tutkimukseen ja uusien osien lisääminen on tehty siten, että ne erottuvat vanhoista, muodostaen hallitun oman kerrostumansa. Esimerkiksi pääaula, joka yhdistää päälinnan ja pohjoisen kehämuurirakennuksen, on eleettömästi sovitettu vanhaan ympäristöön. Tästä lisäosasta arkkitehti Wickberg kirjoitti, että nivelosan tekemistä lasisena pohdittiin, mutta siitä onneksi luovuttiin. ”Vahvasti aikaansa sidotuilla ratkaisuilla on taipumus vaikuttaa ensin häikäiseviltä, mutta viidentoista vuoden kuluttua vanhentuneilta.”

Arkkitehdin ohjenuorana restauroinnissa oli hänen omien sanojensa mukaan varovaisuus: ”[…] on syytä olla varovainen, niin ettei turhaan pureta eikä rekonstruoida. Uuden lisääminen on yleensä pitkällä tähtäimellä vähemmän vaarallista kuin vanhan hävittäminen.” Wickberg myös kirjoittaa, että hänellä oli välillä erilainen näkemys toimikunnan kanssa siitä, mitä linnassa tulisi tehdä, mutta että restaurointi on asioiden yhdessä pohtimista ja ratkaisujen ja valintojen tekemistä. Nämä professori Wickbergin ajatukset ovat edelleen ajankohtaisia.