9000 vuotta Suomen esihistoriaa – palkittu painosten kuningas

Kun ensimmäinen valtionarkeologi J. R. Aspelin julkaisi 1885 teoksen Suomen asukkaat pakanuuden aikana, käsitys Suomen asuttamisesta ja esihistoriasta pohjautui vielä aivan pieneen määrään arkeologisia löytöjä. Seuraava aihepiirin kokonaisesitys Suomen muinaisuus (1931) oli arkeologian professori A. M. Tallgrenin käsialaa. Teos syntyi osaksi arkeologian ja historian yliopisto-opetusta varten ja oli ensimmäinen tieteelliselle pohjalle rakentunut katsaus maamme esihistoriaan. Tutkimuksen ja löytöjen jatkuvasti karttuessa menetelmätkin kehittyivät, ja 1960-luvulla oli uuden yleisesityksen vuoro: professori Ella Kivikoski kirjoitti WSOY:n 1961 julkaiseman Suomen esihistorian. Teos oli arkeologian opiskelijoiden raamattu aina 1970-luvun lopulle saakka.  

Kuten Kivikoski kirjansa alkulauseessa totesi, kysymys Suomen kansan alkuperästä oli ”historiantutkimuksemme alkuajoista saakka kiehtonut ja askarruttanut tutkijoita”. Kirjan ilmestymisaikana vallalla oli arkeologi Alfred Hackmanin jo vuonna 1905 kehittämä maahanmuuttoteoria, minkä mukaan suomalaisten esi-isät olisivat saapuneet meren yli Virosta Lounais-Suomeen ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina. Tämä ehti juurtua monien koululaispolvienkin mieleen, kunnes 1960-luvun lopulla teoria alkoi murtua asutusjatkuvuutta vahvistavien uusien löytöjen myötä. Myös monesta muusta asiasta arkeologit ajattelivat toisin kuin ennen, ja Kivikosken kirjan sisältämä tieto alkoi olla vanhentunutta. Arkeologien käytettävissä oli paljon radiohiiliajoituksia, ja niiden sekä rannansiirtymäkronologian avulla kivikausi oli saanut uuden absoluuttisen kronologian. Varsinkin Sisä- ja Pohjois-Suomen esihistoriaan kenttätutkimukset olivat tuoneet uutta sisältöä.

Uutta Suomen esihistoriaa tarvittiin. Museoviraston virkamies, esihistorian toimiston tutkija Matti Huurre (synt. 1931), joka oli virkansa näköalapaikalta seurannut alan kehitystä ja laatinut lukuisia esihistorian katsauksia pitäjänhistorioihin, alkoi kirjoittaa teosta tuoreimman arkeologisen tutkimuksen pohjalta. Kirja valmistui vuonna 1979 ja sai Otavan julkaisemana nimen 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Teos sisältää Suomen asutushistorian ja kulttuurivaiheiden kehityksen jääkauden päättymisestä historiallisen ajan alkuun, noin vuodesta 7500 eKr. vuoteen 1300 jKr. Kirjassa oli lähdeluettelo mutta ei tarkentavia viitteitä, ja siinä uusi teos poikkesi edeltäjästään, jonka rakenne oli tieteellisempi. Huurteen kirjoitustyyli tavoitteli myös parempaa luettavuutta. Mustavalkoiset valokuvat ja koko sivun kartat elävöittivät tekstiä. 

Teoksessa esiteltiin ensimmäisen kerran suurelle yleisölle vanhan maahanmuuttoteorian korvannut jatkuvuusteoria eli asutuksen katkeamaton kehitys kivikaudesta meidän päiviimme. Samalla kerrottiin, miten vuosituhansien saatossa oli eri tahoilta – lännestä, etelästä ja idästä – tullut maahanmuuttajaryhmiä, jotka olivat yhdessä muodostaneet Suomen kansan ja luoneet suomalaisen kulttuurin. Kysymystä suomalaisten synnystä pohdittiin arkeologian, kielihistorian, antropologian ja historiallisten lähteiden valossa. Saamelaisten alkujuuria käsiteltiin niin ikään. Huurre pyrki esityksessään tasapuolisuuteen; hän kävi läpi eri esitetyt mallit, mutta vältteli itse jyrkkiä kannanottoja.

Kulttuurihistoriallisen lähestymistavan mukaisesti Huurre määritteli esihistorialliset kulttuurivaiheet ja -alueet sekä väestöryhmät. Kirjassa kuvattiin sekä aineellista että henkistä kulttuuria: miten elettiin ja asuttiin, miten ansaittiin toimeentulo, keiden kanssa käytiin kauppaa, mihin uskottiin, miten vainajat haudattiin, miten yhteiskunta rakentui ja miten kristinusko levisi? Monitieteinen näkökulma hyödynsi myös folkloristiikkaa, osteologiaa ja arkeobotaniikkaa.

Huurteen kirja sai myönteisen vastaanoton. Arvostelijat kiittivät esimerkiksi eri teorioiden tasapuolista käsittelytapaa ja kirjoitustyyliä, jossa tieteellisyys yhdistyi helppolukuisuuteen. Teoksen kohdeyleisöä olivat esihistoriasta kiinnostuneet kansalaiset, mutta se palveli vuosia myös yliopistollisena pääsykoe- ja kurssikirjana; sen avulla arkeologian opiskelijat saivat ensikosketuksen Suomen esihistoriaan.  

Vuonna 1980 Matti Huurteelle myönnettiin kirjasta Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Myös Historian Ystäväin Liitto palkitsi teoksen. 

Teoksesta otettiin vuosien mittaan lukuisia uusintapainoksia. Samanaikaisesti eri puolilla Suomea tehtiin paljon merkittävää arkeologista tutkimusta. Myös yhteistyö luonnontieteiden kanssa tiivistyi tuottaen aivan uutta tietoa. 1990-luvulla oli aika laatia kirjasta päivitetty laitos. 

Vuonna 1995 julkaistiin viides uudistettu painos. Sen esipuheessa Huurre luonnehti esihistorian tutkimusta: ”Arkeologiset totuudet eivät ole ikuisia. Uudet löydöt ja kenttätutkimukset sekä tieteiden välinen yhteistyö lisäävät jatkuvasti tietojamme menneisyydestä ja avaavat siihen uusia näkökulmia.” Kun ensipainoksessa sivuja oli ollut 235, uusitussa laitoksessa niitä oli 272. Entistä tekstiä ei muutettu, mutta uusittuun painokseen lisättiin lukuja aiheista, joihin täydennystä kipeimmin kaivattiin: esihistorian ajoitusmenetelmät, kivikauden vanhimmat löydöt, jätinkirkot, kivikauden asumukset, varhaisen metallikauden ilmiöt, raudan varhaisvaiheet, pohjoisten alueiden asutus, rautakautiset kauppapaikat, maanviljelyn alkuvaiheet ja esihistoriallisen ajan väestö sekä suomalaisten ja saamelaisten monihaaraiset juuret. 

Vuonna 2009 julkaistiin viimeiseksi jäänyt kymmenes painos. Kirjan painosten yhteismäärä oli 20 700 kappaletta.  

Arkeologinen tieto on muuttunut jatkuvasti nopeasti. Matti Huurteen kirjan ensipainoksen ilmestymisvuonna esihistoriallisen asutusjakson pituus Suomessa oli liki 9000 vuotta. Kun Suomen asuttamisen katsotaan nyt alkaneen lähes 11 000 vuotta sitten, esihistoriallisen jakson pituus onkin jo 10 000 vuotta. Uusin alan perusteos on arkeologityöryhmän kokoama Muinaisuutemme jäljet (2015, Gaudeamus).