Viipurin muinaismuistot saivat valvojan

Yhtenä Suomen kuudesta keskiaikaisesta kaupungista Viipurilla oli rikas arkeologinen ja historiallinen menneisyys. Kaupungin modernisoituminen toi 1800-luvun lopulta lähtien uudenlaisia paineita kaupunkiympäristön muutokselle. Viemäri- ja vesijohtotöissä ja uusien rakennusten perustuksia kaivettaessa törmättiin jatkuvasti keskiaikaisten rakennusten jäänteisiin ja historiallisen ajan rakennuskerrostumiin. Erityisesti näin tapahtui, kun rakentaminen vilkastui 1920-luvun kuluessa, ja rakennustyömaista Viipurin vanhassa keskustassa tuli tavallinen näky. Muutos lisäsi tietoisuutta kaupungin historiasta ja aktivoivat kaupunkilaisten suhteen Viipurin menneisyyteen.

Eräs rakennustyömaista oli Hackmanin sokerivaraston uudisrakennus Karjaportinkadulla vanhassa kaupungissa. Vuonna 1925 aloitetut rakennustyöt paljastivat tiiliholvatut kellarit ja vanhan hautausmaan jäänteet. Varaston suunnittelija, arkkitehti Uno Ullberg otti yhteyttä Muinaistieteelliseen toimikuntaan, josta saapui valtionarkeologi Hjalmar Appelgren-Kivalo löytöä tutkimaan. Ullberg laati löytöpaikasta tarkat mittauspiirustukset, valokuvautti sen ja lahjoitti materiaalin Muinaistieteelliselle toimikunnalle. Tämä tapahtumasarja synnytti ajatuksen paikallisesta viranomaisesta, joka dokumentoisi vastaavat löydöt systemaattisesti.

Viipurin muinaismuistojen valvojan toimi perustettiin keväällä 1927. Aktiivisia asiassa olivat ainakin kaupungin asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurman, arkkitehti Georg Fraser ja valtionarkeologi Appelgren-Kivalo. Muinaistieteellisen toimikunnan mukaan tehtävä kannatti perustaa, koska mahdollisilla löydöillä olisi tärkeä merkitys matkailulle ja muinaistieteelliselle tutkimukselle. Toimikunta vetosi myös viipurilaisten paikallisylpeyteen ja totesi, että on vaikea seurata tehokkaasti paikkakunnalla tapahtuvia, muinaisjäännöksiä uhkaavia muutoksia ilman alueen oman väestön apua.

Viipurin muinaismuistojen valvojan toimi oli ainutlaatuinen Suomessa – Helsingissä oli tosin toiminut vuosina 1906–1911 muinaismuistolautakunta, joka oli organisoinut muuttuvan kaupunkiympäristön dokumentointia. Valvojan tehtävät määritteli Muinaistieteellinen toimikunta, jolle tämä myös raportoi työstään. Toimen rahoitti kaupunki.

Ensimmäiseksi valvojaksi valittiin Meurman – todennäköisesti hänen aikaisemman aktiivisuutensa vuoksi. Työstään hän sai pienen vuosittaisen palkkion, ja hänellä oli lupa käyttää kaupungin työntekijöitä apulaisinaan. Muinaismuistovalvojan tehtävänä oli varmistaa, että vuoden 1883 muinaismuistolakia noudatettiin Viipurissa ja että kaupungin "muinaisaikaiset muistomerkit" tulivat tutkimuksen ulottuville.

Valvojan tuli valokuvata ja laatia piirustuksia sotavarustuksista, tunnetuista vanhoista rakennuksista sekä rakennustöiden yhteydessä löytyvistä maanalaisista rakennusten raunioista, laitureiden paalutuksista, muinaisista kalmistoista sekä muista "kulttuurijäänteistä". Nämä kaikki tuli merkitä Viipurin asemakarttaan. Valvojan tuli myös edistää vanhojen rakennusten säilymistä tonteilla, joille suunniteltiin uudisrakennuksia, pyrkiä toimimaan niin, että valtio tai kunta voisi lunastaa rakennukset, sekä tallettaa kaikki kaivaustöissä löydetyt esineet. Lisäksi hänen tuli edistää matkailua tekemällä kaupungin muinaisaikaisia nähtävyyksiä tunnetuksi koti- ja ulkomaisille matkailijoille tarkoitetuissa oppaissa.

Muinaismuistojen valvojan tehtävät heijastivat Muinaistieteellisen toimikunnan kiinnostuksen kohteita, joissa keskiaikaisilla kohteilla, kuten kirkoilla ja linnoilla, oli pitkään ollut merkittävä sija. Kiinnostus kaupunkiympäristöjä kohtaan vahvistui 1920-luvulla ja säädöspohja luotiin vuoden 1931 asemakaavalaissa. Matkailun esille nostaminen toi toimeen uusia ulottuvuuksia.

Ajatus kulttuuriperinnön vaalimisen ja valvonnan alueellistamisesta sai vauhtia vuonna 1930, kun Ruotsissa käynnistettiin maakunnallisten arkeologien järjestelmä. Asiasta keskusteltiin myös Suomessa: esimerkiksi Viipurissa vuonna 1934 järjestettyjen Museopäivien yhteydessä isäntänä toiminut Meurman nosti esille kysymyksen paikallisen arkeologisen asiantuntemuksen lisäämisestä valtion varoilla. Ruotsin tilannetta vastaavaa järjestelmää suunniteltiin Suomeenkin, ja ensimmäisinä kaupunkeina olivat 30-luvun lopulla esillä Turku ja Viipuri. Ajatus ei kuitenkaan toteutunut. Maakunnallinen kenttä on nykyisinkin vaihtelevainen ja muutosten edessä nyt suunnitteilla olevan maakuntauudistuksen toteutuessa.

Viipurin muinaismuistojen valvojan toimi kiinnittyy myös kaupunkien pyrkimyksiin tukea paikallisidentiteetin kehittymistä. Nämä pyrkimykset tulivat aikaisempaa tietoisemmiksi kaupunkien kasvaessa ja modernin kaupunkisuunnittelun menetelmien kehittyessä 1800-luvun lopulta lähtien. Tämä tietoisuus ilmeni mm. kaupunkisuojelun ja menneisyyttä säilyttävien ja esille tuovien instituutioiden, kuten museoiden ja erilaisten yhdistysten, kehityksenä. Kaupungin toimien ohella juuri tällainen, yhdistyksiin ja yksittäisten kaupunkilaisten harrastuneisuuteen perustuva paikallishistoriakiinnostus oli sotien välisessä Viipurissa vilkasta.

Viipurin menneisyyskuvalla oli myös laajempi merkitys kansallisen historian rakentamisessa. Rajakaupunki näyttäytyi etuvartiona, jossa oli paljon fyysisiä historiallisia puolustusrakenteita sekä runsaasti symbolista merkitystä idän ja lännen rajapyykkinä.

Sotien välisessä Viipurissa modernisaatio kohtasi historiallisen kaupunkirakenteen. Kaupungin kehitys nosti korostetusti esiin ympäristön historiallisuuden ja synnytti tarpeen kiinnittää huomiota menneisyyden jälkien systemaattiseen paikalliseen vaalimiseen. Muinaismuistojen valvoja vastasi tähän tarpeeseen.