Veden alle! Edistyksen aallonharjalle?

Useista säikeistä alkoi jälkeenpäin katsoen syntyä vahvempaa köyttä 1950-luvun lopulta alkaen: suurta medianäkyvyyttä saaneet Itämeren hylkylöydöt Vasa-laiva kärjessä ja kotimaassa mm. Ruotsinsalmen meritaisteluiden hylyt Kotkassa, urheilusukellusharrastuksen synty, harrastajasukeltajien vahva kiinnostus laivahylkyihin ja vuoden 1963 muinaismuistolaki, joka toi yli 100 vuotta vanhat laivalöydöt suojelun piiriin. Opetusministeriön asettamana vuonna 1962 istunut toimikunta selvitti valtiollisen merimuseon perustamista ja vuonna 1963 perustettiin Suomen merimuseoyhdistys kokoamaan museon perustamista tukevat tahot yhteen. Voidaan nähdä, että tuolloin syntyi meriarkeologian ja merimuseotoiminnan yhdistävä tiukka punos, joka on Suomen merimuseon yksi kantava idea tänäkin päivänä.

Muinaistieteellisen toimikunnan (vuodesta 1972 Museovirasto) toimintakertomus vuodelta 1968 toteaa, että ”Lisääntyvän urheilusukelluksen ja varsinkin laivanhylkyihin kohdistuneen toiminnan pakottamana valtionarkeologi päätti maaliskuussa 1968 tilapäisluontoisena perustaa meriarkeologisen toimiston.” Toimisto sijoitettiin organisaatiossa suoraan valtionarkeologi Nils Cleven alaisuuteen. Toimitilaksi annettiin yksi ullakkohuone Ritarihuoneelta Helsingistä ja henkilökunnaksi kiinnitettiin ylimääräisen amanuenssin nimikkeellä fil.kand. Christoffer H. Ericsson. Sukeltajana ja konservaattorina sekä Suomen Urheilusukeltajaliiton yhdysmiehenä toimi Pekka Lindfors.

Muinaistieteellinen toimikunta näyttää joutuneen tilanteeseen, jossa jouduttiin toteamaan jo tapahtunut ja järjestämään uuden lain edellyttämällä tavalla vedenalaislöytöjen hoito. Ulkoinen paine oli myös ilmeisen merkittävä: aktiiviset intressitahot viestivät yhteiskunnallista tilausta uudenlaiseen toimintaan. Kuva ei ole kuitenkaan mustavalkoinen: mukana on ollut hitaahkoa reaktiivisuutta, mutta myös muutoksen tarpeen tunnistusta. Ilmeisen tärkeää oli se, että Nils Cleve oli seurannut läheltä meriarkeologian kehitystä, tunnistanut kehittämistarpeet ja nähtävästi henkilönä vahvasti sitoutunut merimuseokysymyksen ratkaisuun. Cleve oli mm. Suomen merimuseoyhdistyksen varapuheenjohtaja vuonna 1968. Meriarkeologisen toimiston perustaminen ennakoi myös 1970-luvun alussa tapahtunutta perusteellista muinaismuistohallinnon uudistusta ja oli osa kulttuuriperintöalan tehtäväkentän nopeaa laajentumista.

Perusteellinen tutkimus suomalaisesta meriarkeologiasta ja siihen elimellisesti liittyvästä vettyneen materiaalin konservoinnista sekä vedenlaisen kulttuuriperinnön esittämisestä merimuseossa odottaa vielä kirjoittajaansa. Siksi edellä on käytetty usein sanoja ”ilmeisesti” ja ”nähtävästi” alleviivaamaan kirjoittajan käsitystä ilman selkeää lähdeviitettä. Aika olisi mielestäni jo kypsä tutkimukselle, kun harrastuksesta on 50 vuodessa kehittynyt ala, jonka ensimmäinen väitöskirja tarkistettiin toukokuussa 2017 Helsingin yliopistossa.

Meriarkeologisen toimiston tehtävänä oli vedenalaisen tutkimuksen suunnittelu ja koordinointi sekä esine-, merikartta, arkisto-, valokuva- ja kirjastokokoelmien hoitaminen. Tieteellinen yhteydenpito ulkomaille nähtiin alusta asti välttämättömäksi. Yhden ullakkohuoneen ja kahden miehen toimiston toiminnan mahdollisti käytännössä tiivis yhteistyö: verkostoituminen harrastajien ja lahjoittajien kanssa mahdollisti toiminnan kentällä ja vähäiset määrärahat kanavoitiin ministeriöstä Suomen merimuseoyhdistyksen kautta. Sekä toimintamalli että tehtävät ovat tuttuja myös seuraavilta vuosikymmeniltä.

Lopuksi pieni silmäys uuden yksikön toimintaan. Vuonna 1968 toimisto suoritti tutkimuksia Kotkassa Ruotsinsalmessa 4.7.–14.7. Opetusministeriön rahoituksella. Kenttätöihin osallistui 30 sukeltajaa. Elokuussa toimiston kolmihenkinen ryhmä oli liikkeellä Saaristomerellä. Syyskuussa järjestettiin retkikunta Turun laivastoaseman Kala-lautalla Nauvon Borstön tuolloin vielä nimettömälle hollantilaishylylle (Sankt Mikael, uponnut 1747) TV-kuvauksia varten, harmi kyllä kuvaukset epäonnistuivat huonon näkyvyyden takia.

Kokoelmiin liitettiin vuonna 1968 yhteensä 161 sukelluslöytöä ja satakunta löytöä oli konservoitavana kemian laboratoriossa. Puuesineitä konservoitiin polyetyleeniglykoli-kyllästyksellä, joka oli menetelmänä jo testattu Roskilden viikinkilaivojen ja Vasa-laivan konservointiprojekteissa.  Näyttelylainassa oli, pääasiassa Ruotsinsalmen löytöjä, Ahvenisto Vesipedot ry:n Hämeenlinnan raatihuoneelle järjestämässä näyttelyssä. Sukelluslöytöjä oli esillä myös Kansallismuseossa.

Amanuenssi Ericssonin asiantuntijatehtäviin kuului ensitöikseen laatia Opetusministeriölle mietintö 4-mastoparkki Pommernin säilyttämisestä ja suunnitella Kotkan museolautakunnan puolesta merilöytöjen pystyttämistä Kotkan Varissaareen ulkomuseoon. Kansainvälistä verkostoitumista käynnisti Ericsson osallistumalla pohjoismaiseen rannikkokulttuureja koskevaan symposiumiin Tanskassa ja Lindfors käymällä opintomatkalla Tukholmassa Vasavarvetin laboratoriossa.