”Vanhoja tiiliäkö sinä suret?” Fasadismi ja case Kämp rakennussuojelun virstanpylväänä

Muuttuvat kaupunkikeskustat

1960-luvun alussa elettiin aikaa, jolloin optimismi ja usko talouskasvuun olivat vahvoilla, kaupunkikehityksen tuli olla dynaamista, kaupunkielämän nykyaikaista. Modernien liikekeskustojen uudelleenrakentaminen kertoi kansainvälistymisestä ja edistyksestä. Suojelu liitettiin menneisyysnäkökulmiin.

Rakentamisen mittakaava kasvoi 60-luvulla kaupunkikeskustoissa. Syyt liittyivät sekä rakennustekniikan kehitykseen että olivat taloudellisia. Esimerkiksi Helsingin liikekeskustasta saivat väistyä monet pienimittakaavaiset ja koristeelliset 1800-luvun lopun uusrenessanssi- ja 1900-luvun alun jugendrakennukset sekä matalammat puutalot suurilinjaisempien liiketalojen tieltä. Liiketaloja rakensivat ja purkivat Helsingissä mm. suurimmat pankit. Vastaava kehitys jylläsi pienemmissäkin kaupungeissa.

Kipinöivää keskustelua puolesta ja vastaan

Kansallis-Osake-Pankki oli omistanut Kämpin kiinteistön vuodesta 1917 ja vähitellen, vuosikymmenten kuluessa se oli hankkinut omistukseensa myös ympäröivät kiinteistöt. Hotelli Kämpin rakennuskorkeus oli ympäröivää rakennuskantaa matalampi; pankki katsoi menettävänsä merkittävät tuotot. Vuonna 1961 se esitti rakennuksen purkamista ja korvaamista uudella hotelli- ja liiketalolla. Muina perusteluina omistaja esitti rakennuksen huonon kunnon. Alkoi vilkas suojelukiista, jossa asettuivat vastakkain liike-elämän modernisaatio- ja tehokkuusvaatimukset ja Helsingin keskeisen kaupunkikuvan säilyttäminen.

Myös rakennussuojelun virkakoneisto käynnisteli moottoreitaan: Muinaistieteellinen toimikunta osallistui vuonna 1961 Rakennustaiteen museon kirjelmään, jossa KOP:iin vedottiin rakennuksen säilyttämiseksi. Vilkkaan ja monivaiheisen julkisen keskustelun jälkeen KOP ilmoitti vuoden 1963 lopussa, että se ”säilyttäisi” Kämpin julkisivun purkamalla olemassa olevan, useammassa vaiheessa rakennetun julkisivun ja korvaamalla sen Theodor Höijerin alkuperäistä suunnitelmaa vastaavalla. ”Pelastetun” julkisivun taakse se rakentaisi modernit hotellitilat. Tämä vaimensi osan julkisesta keskustelusta.

Onko enää mitään suojeltavaa?

Kämpin tontin asemakaavaa muutettiin kiistan kuluessa. Muutos aiheutti lisää epäselvyyttä ja kiistaa siitä, saiko vanhoja seinärakenteita purkaa vaiko ei. KOP sai kuitenkin rakennusluvan uudisrakennusta varten ja aloitti purkutyöt syksyllä 1965. Muinaistieteellinen toimikunta esitti Uudenmaan lääninhallitukselle, että julkisivut tuli suojella. Kielteisen päätöksen saatuaan toimikunta valitti vielä valtioneuvostoon. Toimet eivät tuottaneet tulosta. Valtioneuvosto ei antanut edes lausuntoa asiasta, koska se katsoi Kämpin tulleen jo täysin tuhotuksi.

KOP:n uusi pääkonttori valmistui vuonna 1969: se oli materiaaleiltaan ja rakennustekniikaltaan täysin moderni uudisrakennus, osittainen kopio vanhasta Kämpistä. Pääporras rekonstruoitiin vanhan mallin mukaisesti, Peilisalina tunnettu edustustila rakennettiin muunneltuna aiemmasta hieman poikkeavaan paikkaan. Julkisivuissa tavoiteltiin Höijerin värisävyjä. Vanhoja ovia, kaiteita ja pilareita käytettiin osin, kattomaalauksia palautettiin. Rekonstruktiotyönä urakka oli vaativa, sen suunnittelijat edustivat alansa huippua. Työ suoritettiin yhteistyössä Muinaistieteellisen toimikunnan kanssa.

Suojelukeinojen tehottomuus

Rakennussuojelulainsäädännön heikkoudet paljastuivat Kämpin tapauksessa. Pohjoisesplanadin kortteleiden suojelu olisi edellyttänyt alueen julistamista ns. vanhaksi kaupunginosaksi (ks. artikkeli 1931 asemakaavalaista) ja kaupungin olisi tuolloin pitänyt lunastaa alueen tontit itselleen. Tämä olisi käytännössä ollut hankalaa ellei mahdotonta.

Kun arkkitehdit Vilhelm Helander ja Mikael Sundman muutamia vuosia myöhemmin arvostelivat terävästi kaupunkikeskustojen rajua muutosta pamfletissaan Kenen Helsinki (1970), oli Kämp esimerkkien joukossa. Tiukkaa kritiikkiä sai myös Aarno Ruusuvuoren suunnittelema Helsingin kaupungintalokorttelin saneeraus, jossa julkisivut säilyivät mutta käytännössä niiden takana olevat rakennukset purettiin ja korvattiin täysin moderneilla rakennuksilla.

Rakennussuojelun näkökulmat laajenevat

Helsingin kaupungintalon ja Kämpin tapaukset kuvaavat sitä, millaisena rakennusten ja laajempien kokonaisuuksien suojelu 1960-luvun alkupuolella nähtiin. Niiden luonteen säilyttämisessä olennaisimpina pidettiin kaupunkikuvan visuaalisia ominaisuuksia, julkisivuja ja niiden näkyvää pintaa. Valintaa ja vaihtoehtojen arviointia tehtiin sen välillä suojellako alkuperäisiä rakennusosia vai antaako tilaa – ja missä määrin – nykyajan teknisille vaatimuksille, jotka osaltaan ehkä tukisivat toimintojen historiallista jatkuvuutta.

Miksi sitten kestettiin suojelun kokonaisvaltaisuutta ja siihen liittyvien periaatteiden kanssa ristiriidassa olevia ratkaisuja? Ei vain siksi, ettei olisi ollut vaihtoehtoja. Anja Kervanto Nevanlinna on esittänyt syiden liittyvän myös siihen, miksi toisen maailmansodan jälkeen oli monissa Euroopan pääkaupungeissa rakennettu pommituksissa tuhoutuneita keskeisiä kaupunkinäkymiä kokonaan uudelleen; oli kopioitu ja rakennettu moderneista materiaaleista julkisivut. Näin oli haluttu palauttaa ne näkyvät osat kaupunkirakentamista, jotka koettiin keskeisiksi osiksi kollektiivista muistia. Myös Helsingissä oli sodan jälkeen tehty samankaltaisia ratkaisuja (esimerkkinä Kaartin kasarmi). Sodan tuhojen paikkaaminen loi siten hyväksyttäviä malleja sellaisillekin rakennuksille, jotka eivät olleet sodan tuhojen vaurioittamia.

Voi myös nähdä, että Kämpin tapaus edisti osaltaan rakennussuojelun näkökulmien laajenemista. Vaikka jo vuoden 1931 asemakaavalain säädös vanhoista kaupungeista oli nostanut esille kaupunkikuvan ja laajemmat kokonaisuudet suojelukohteina, Kämpin tapaus arkipäiväisti tätä ajattelua. Rakennussuojelun ammattilaisten katse kiinnittyi monumenttien rinnalla yhä arkisempiin rakennuskokonaisuuksiin. Asemakaavoituksen merkitys rakennussuojelussa korostui.

Kämpin tapaus liittyi myös kaupunkikuvan nopeaan muutokseen, joka kosketti kaupunkilaisia syvästi. Kämpin tapauksessa saatiin näyttöjä kansalaiskeskustelun ja lehdistön voimasta. Näille kokemuksille on sittemmin löytynyt käyttöä useammassakin suojelukiistassa.