Turun tuomiokirkko

Tuomiokirkon restauroimiseksi vuosina 1896 ja 1901 laaditut puhtaasti tyylihistorialliset restaurointiehdotukset olivat kariutuneet kriittisiin kannanottoihin, joissa edellytettiin kirkon huolellista tutkimista ennen mihinkään toimenpiteisiin ryhtymistä. 1910-luvulla kirkko kaipasi kipeästi korjaamista, sen kamiinalämmitys oli palovaarallinen ja lattia huonokuntoinen.

Vuoden 1917 kesällä senaatti asetti Yleisten rakennusten Ylihallituksen yliarkkitehti Magnus Schjerfbeckin johdolla toimineen korjaus- ja tutkimusvaltuuskunnan, jossa Muinaistieteellistä toimikuntaa edusti intendentti Juhani Rinne. Ensimmäisessä kokouksessaan joulukuussa 1919 valtuuskunta määritteli tärkeimmiksi tehtävikseen tuomiokirkon perustan tutkimisen tai varsinaisesti sen lattian korjaamisen, arkisto- ja tutkimusmateriaalin kokoamisen sekä kalkkimaalausten esille oton. Tuomiokirkon 1900-luvun alussa professori Gustaf Nyströmin johdolla aloitettujen mittausten loppuunsaattaminen annettiin Nyströmin seuraajan, professori Armas Lindgrenin tehtäväksi.

Vuonna 1922 ryhtyi Turun eteläisen piirin kansanedustajaksi valittu liikemies ja johtaja Amos Anderson vaalilupauksensa mukaisesti ajamaan julkisten varojen myöntämistä tuomiokirkon restaurointiin. Hänen onnistuikin saada eduskunnan enemmistö aloitteensa taakse ja tuomiokirkolle myönnettiin seuraavan kolmen vuoden aikana huomattavat määrärahat.

Vuonna 1923 alkanut uuden matalapainehöyrylämmityksen tekeminen edellytti lattian osittaista purkamista. Se johti tutkimuskaivauksiin, jotka lopulta käsittivät koko kirkon. Saman vuoden syksyllä korjaus- ja tutkimusvaltuuskunnan jäseneksi Amos Andersonin ohella nimitetty Lindgren esitti yksityiskohtaisen muistion kirkon saattamisesta asuun, joka arkkitehtoniselta tunnelmaltaan vastaisi sen Suomen kulttuurihistoriaa uskollisesti seuraavaa ja moninaisia vaiheita kuvastavaa rakennushistoriaa. Tämä tarkoitti mm. kiinteän sisustuksen, kuten saarnatuolin ja penkkien uusimista.

Muinaistieteellinen toimikunta suhtautui Lindgrenin ehdotuksiin nuivasti. Sen mielestä tärkeintä oli, että kirkon tutkiminen sekä tarpeelliset korjaus- ja konservointityöt voitiin toteuttaa mahdollisimman täydellisesti. Vuonna 1925 saatiin ennakkotieto siitä, ettei työhön olisi enää odotettavissa uusia määrärahoja. Amos Anderson järjesti tämän johdosta suureellisen tapahtuman. Marraskuussa tasavallan presidentti, eduskunnan puhemies, pää- ja opetusministerit sekä useita kansanedustajia, keskusvirastojen pääjohtajia ja lukuisia sanomalehtien edustajia saapui hänen järjestämällään erikoisjunalla Turkuun tutustumaan tuomiokirkon korjaustöihin.

Lisärahoituksen järjestyttyä tutkimus- ja konservointitöiden sekä rakennusteknillisten töiden johto uskottiin Rinteelle, joka avukseen sai maisteri Iikka Kronqvistin. Rinne perusteli ratkaisua säästöjen ohella sillä, ettei kirkossa ollut rakennustaiteellista restauroitavaa eikä työhön näin ollen tarvittu arkkitehtisuunnittelijaa: "Vaikka esiin tulikin paljon arkkitehtonisia kysymyksiä, esiintyivät ne sellaisina, että asianomaisen kohdan historiallinen muoto määräytyi usein historiallisena todellisuutena sellaisena, mikä voi näyttäytyä esteettisesti kyseenalaiselta."

Syksyn 1927 aikana palautettiin kirkon vanha sisustus, penkit ja saarnatuoli entisille paikoilleen. Kirkko vihittiin uudelleen käyttöön kesäkuussa 1929 kaupungin ja kirkon 700-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä. Paikalla olivat mm. tasavallan presidentit Lauri Kristian Relander ja K. J. Ståhlberg, kenraali Mannerheim ja pääministeri Oskar Manner.

Rinne julkaisi vielä samana vuonna kuvateoksen, jossa hän tarkensi kirkon keskiaikaisten vaiheiden kronologiaa. Hänen pääteoksensa Turun tuomiokirkko keskiajalla ilmestyi vuonna 1941. Lindgrenin lähes viisisataa toteutumatonta luonnosta ja piirustusta sijoitettiin tuomiokirkkoseurakunnan arkistoon.

Tuomiokirkon rakennusarkeologiset tutkimukset ja niiden dokumentointi sekä tulosten yhdistäminen olemassa oleviin arkistolähteisiin loi uudenlaisen käytännön myöhemmissä keskiaikaisten kirkkojen ja linnojen korjauksissa käytetyille tutkimusmetodeille. Tuomiokirkon korjaus- ja tutkimusvaltuuskunta sekä valtion tulo- ja menoarvioon budjetoidut määrärahat loivat myös toimintamallin, jota sovellettiin myöhemmissä Turun linnan, Olavinlinnan sekä Hämeen linnan kunnostushankkeissa, kuitenkaan arkkitehtisuunnittelijan roolia väheksymättä.