Suojelumerkinnöin varustetut asemakaavat kattoivat Kristiinankaupungin koko ruutukaava-alueen 1980-90-luvuilla. Yksittäisten rakennusten suojelun lisäksi tähdättiin kokonaisuuksien säilyttämiseen. Kuva: Tuija Mikkonen, Museovirasto.
Vuonna 1964 annettua suomalaisen rakennussuojelun ensimmäistä erityislakia – lakia kulttuurihistoriallisesti huomattavien rakennusten suojelusta – pidettiin viimeistään kahden vuosikymmenen ikäisenä auttamattoman vanhentuneena. Suojelu oli jäänyt harvinaiseksi ja ympäristön suunnittelusta irralliseksi, usein liian myöhään vireille saatetuksi menettelyksi.
Yksittäisten monumenttien ja huippukohteiden säilyttämisestä haluttiin siirtyä suojelemaan rakennettua ympäristöä kokonaisuutena. Tämän suuntaisella uudistuksella nähtiin olevan myös kansalaisten tuki. Syntyi rakennussuojelulaki (60/1985), jolla rakennusten ja rakennusryhmien lisäksi voitiin suojella myös rakennettuja alueita. Rakennuksilta ei enää edellytetty erityisen huomattavaa kulttuurihistoriallista merkitystä. Suojelun kohteilla tuli sen sijaan olla merkitystä rakennushistorian, rakennustaiteen, rakennustekniikan, erityisten ympäristöarvojen, rakennuksen ainutlaatuisuuden tai tyypillisyyden, rakennuksen käytön tai siihen liittyvien tapahtumien kannalta.
Vuosikymmenen mittainen valmistelutyö saattoi voimaan uuden rakennussuojelulainsäädännön, joka uuden erityislain lisäksi tuotti merkittäviä muutoksia sekä rakennuslakiin (61/1985), rakennusasetukseen että asetukseen valtion omistamisen rakennusten suojelusta. Ajatuksena oli ennen muuta tehdä suojelusta luonteva osa yhdyskuntasuunnittelua. Valmisteluun vaikutti näkemys, jota voi satavuotiaassa Suomessakin yhä pitää käänteentekevänä ja ajankohtaisena: Suunnittelun lähtökohdaksi on otettava alueen olemassa oleva rakennuskanta, ja erityisiä perusteluita on vaadittava nimenomaan ympäristön muutokselta, ei sen säilyttämistoimilta. Vuonna 1985 voimaan astui myös asuntojen perusparannuslaki, jonka tarkoitus oli tehdä korjausrakentaminen purkamista ja uudisrakentamista paremmaksi vaihtoehdoksi.
Uuden suojelulain rinnalle muotoiltiin rakennuslakiin (370/1958) muutoksia, joiden mukaan kaavaa laadittaessa ”on erityisesti pyrittävä edistämään rakennetun ympäristön tarkoituksenmukaista hyväksikäyttämistä ja huolehdittava, ettei rakennettuun ympäristöön sisältyviä perinne-, kauneus- ja muita arvoja hävitetä.” Laissa ohjattiin myös ottamaan huomioon tilanteet, joissa nämä arvot olivat uhattuna kaavan vanhentuneisuuden tai sen suunnitteluratkaisujen vuoksi. Rakennuslain 135 §:än lisättiin momentti, jonka mukaan asema- tai rakennuskaavaan voitiin sisällyttää rakennuksen tai muun rakennussuojelulain tarkoittaman kohteen kannalta tarpeelliset suojelumääräykset. Suojelulaki puolestaan rajattiin käytettäväksi vain niillä alueilla ja niissä tilanteissa, joissa rakennuslakia ei ollut mahdollista soveltaa. Sen käyttöön jätettiin silti kaava-alueillakin mahdollisuus huomattavan valtakunnallisen merkityksen tai muiden erityisten syiden vuoksi.
Kaavasuojelusta muodostui muutoksen myötä se tavallisin suojelukeino. Suurin osa suojelupäätöksistä tehdään edelleen kunnan hallinnossa. Kunnat saivat 1985 vastattavakseen myös kaavasuojelun vuoksi rakennuksen omistajalle mahdollisesti maksettavat korvaukset. Lääninhallitusten tuli kaavoja vahvistavana viranomaisena (28.2.1995 saakka) puolestaan vastata mm. siitä, että kaavoissa todella turvattiin rakennetun ympäristön arvojen säilyminen. Rakennuslautakuntien uudeksi velvollisuudeksi tuli tiedottaa kunnan- ja lääninhallitukselle purkamisilmoituksesta, josta saattoi aiheutua historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaan rakennuksen tai rakennetun ympäristön turmeltuminen. Uudistustyössä kansalaisjärjestöt nähtiin sekä kunnan yhteistyökumppaneina että vahteina paikallisissa suojelukysymyksissä.
Lähteet:
Metsäranta, Pirkko. Rakennussuojelun toteutuminen hallintokäytännössä. Ympäristöministeriö (moniste), Helsinki: 1991.
Rautsi, Jussi - Santaholma, Kaija (toim.). Rakennussuojelu. Tiedotus 1/1987. Ympäristöministeriö, kaavoitus- ja rakennusosasto. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1987.
Kommentit