Rakennushistoriallinen toimisto kulttuuriympäristön vaalimisen pioneeriaikana

Nils Cleven tullessa valtionarkeologiksi nimitettiin historiallisen osaston intendentin virkaan 1960 amanuenssi C. J. Gardberg. Kun hän kuitenkin heti kohta sai Turun museon intendentin paikan, nimitettiin amanuenssi Antero Sinisalo historiallisen osaston intendentiksi tehtävänään erityisesti rakennushistoriaan kuuluvat asiat. Tässä oli Muinaistieteellisen toimikunnan erikoistuneen rakennushistoriallisen toiminnan alkuhetki. Vähitellen kasvanutta toimintayksikköä nimitettiin ”rakennushistorialliseksi jaostoksi”. Koska 60-luku oli suuri kehitysvaihe niin yhteiskunnallisesti kuin hallinnonalamme kannalta, on syytä palauttaa mieliin, ketkä olivat jaoston uutteria virkamiehiä ja toimihenkilöitä. Koska olen kirjoittanut tämän muistikuvieni ja tekemieni haastattelujen pohjalta, pahoittelen jos joku on jäänyt mainitsematta.

Rakennetussa ympäristössä tapahtui paljon. Sodan jälkeinen kehitys muutti olennaisesti ja ennen näkemättömällä vauhdilla historiallisia ympäristöjä. Linnojen korjaukset veivät pitkään jaoston voimavaroja. Turun linnan päälinna oli korjattu sotavaurioista. Vankilana ollutta Hämeen linnaa tutkittiin Knut Draken johdolla, avustajana toimi ylioppilas Elias Härö, joka sittemmin teki merkittävän ja monipuolisen virkauran Museovirastossa. Olavinlinnan suuri korjaustyö oli käynnistynyt 1959 Sinisalon johtaessa tutkimuksia avustajanaan Henrik Lilius, vuodesta 1961 lähtien Pekka Kärki ja seuraavana vuonna Liisa Eerikäinen.

Viraston arkkitehtina oli Esko Järventaus. Hän valvoi Sinisalon kanssa monia kirkkokorjauksia. Perniön kirkon tutkimuksiin palkattiin 1962 tutkimusapulaiseksi Olavi Tapio. Turun linnan korjaustyömaalla toiminut Thorvald Lindqvist nimitettiin ylimääräiseksi rakennuspiirtäjäksi, mutta enimmäkseen hän ohjasi maalarimestariammattinsa asiantuntemuksella kirkkojen ja muiden julkisten rakennusten pintakäsittelytöitä ja vähitellen valvoi ja peräti toteutti työkuntansa kanssa lukuisten puukirkkojen korjauksia.

Järventauksen siirtyessä 1961 Oulun yliopiston rakennustaiteen historian professoriksi tuli toimikunnan arkkitehdiksi Heikki Havas. Kaksi vuotta myöhemmin perustettiin rakennustutkimuksia ja suojelutehtäviä varten amanuenssin virka, jota hoiti varhaiseen kuolemaansa (1966) saakka maisteri Aarne Heimala. Hän keskittyi ennen muuta Kaakkois-Suomen linnoitusten tutkimukseen. Henrik Lilius peri Heimalan viran. Hän oli aloittanut 1962 yleispiirteisen kaupunkiemme rakennuskulttuurin inventoinnin sen arvokkaimpien osien suojelua silmälläpitäen. Lilius värväsi tämän kirjoittajan mukaan inventointeihin ja kaupunkien rakennushistoriasta ja suojelusta tuli keskeinen toimiala niin virastolle kuin minulle erityisesti. Jatkoin Liliukselta vapautuneessa virassa 1967. Olavi Tapio sai toisen, vuonna 1964 perustetun amanuenssin viran.

Arkkitehti Maija Kairamo palkattiin työmäärärahoilla arkkitehti Havaksen avustajaksi ja nimitettiin vuonna 1967 perustettuun ylimääräisen arkkitehdin virkaan. Suomenlinnan korjaustöitä suunnitteli muun muassa arkkitehtiylioppilas Esko Vormala intendentti Olof af Hällströmin avustajana. Ylioppilas Lasse Laaksonen palkattiin Turun Julinin talon purkutyömaalle arkeologisiin kaivauksiin. Työmailla kouliintuneet piirtäjät kuten Timo Heininen, Eero Jama, Reino Peltonen, Sakari Saikkonen ja Veijo Laine tekivät työmäärärahoilla rakennusmittauksia suojelua ja restaurointitöitä silmälläpitäen.

Rakennushistoriallinen jaosto toimi varsin itsenäisesti vaikka olikin muodollisesti osa historiallista osastoa. Se irrotettiin 1966 suoraan valtionarkeologi Cleven alaiseksi ”rakennushistorialliseksi toimistoksi”. Toimiston jo runsaat 20 virkamiestä ja toimihenkilöä istuivat hyvin ahtaasti Kansallismuseon Museokadun puoleisen siiven ullakkokerroksessa. Puhelimia oli kaksi, toinen Sinisalon huoneessa ja toinen yleisessä käytössä. Virka-autoja ei ollut; vain kahdella virkamiehellä oli oma auto, joita käytettiin ahkerasti tarkastusmatkoilla.

Työtehtävät kasvoivat nopeasti, henkilöstö hitaasti perässä

Toimistossa valmisteltiin vuosittain kymmeniä asioita koskien kirkkojen, julkisten ja yksityisten rakennusten korjaussuunnitelmia sekä kuntien laatimia asema- ja rakennuskaavaehdotuksia. Laadittiin suojelualoitteita, tarkastettiin kohteita kautta koko maan ja kerättiin inventoinneilla perustietoa maaseudun, kaupunkien ja teollisuusalueiden rakennuskulttuurista. Näin muodostui vähitellen kuva siitä, mitä ja missä vanhaa rakennettua ympäristöä on jäljellä. Tärkeimmät restaurointi- ja suojeluasiat käsiteltiin toimiston henkilökunnan yhteisissä kokouksissa, mutta viralliset päätökset teki toimikunnan kollegio.

Henkilökuntaan tuli merkittävä lisäys vuonna 1966, kun ylioppilaat Irma Lounatvuori, Marja Terttu Hellstén (Knapas) ja Ritva Tuomi (Wäre) pääsivät toimistoon töihin taidehistorian opintojen museoharjoittelussa. Lounatvuori teki kartanoinventointeja, Hellstén Lohjan kirkon tutkimuskaivauksia ja Tuomi kaupunkirakennuksien dokumentointia. Rainer Knapas aloitti saman vuonna Olavinlinnan tutkimustöissä seuranaan Matti Laamanen. Timo Keinänen tuli tekemään kaupunki-inventointeja kesätöinä 1966. Kristiina Thomenius ja Leena Mattila hoitivat piirustusarkistoa. Toimistosihteerinä ja konekirjoittajana toimivat Maire Jokilehto (Sinisalo) ja Liisa Rouvali (Metsävuo).

Toimistossa työskenteli nyt kolmisenkymmentä henkilöä. Toimisto muutti 1967 Kansallismuseon vintiltä Ritarihuoneelle, jossa sitten toimittiin vuosituhannen vaihteeseen saakka hyvin erikoislaatuisissa tiloissa. Lauri Putkonen tuli kesätöiden kautta 1970 samaan työhön kuin Keinänen muutamaa vuotta aiemmin. Maaseudun rakennuskulttuurin inventointitehtäviin palkattiin Hanna Saarimaa (Kronlöf) 1968. Toimisto sai 1971 merkittävän osaajan restaurointisuunnitteluun: arkkitehti Panu Kailan. Sirkka Valanto otettiin myös maaseudun inventointiin vuoden 1972 alusta, kaksi kuukautta ennen kuin Muinaistieteellinen toimikunta muutettiin Museovirastoksi.

Vain kymmenellä oli virkamiehen juridinen asema, loput olivat työmäärärahoilla ja hankevaroilla palkattuja. Monesti työsuhde oli katkonainen ja vasta 1970-luvulla määrärahoihin tuli parannus ja työsuhteet muutettiin kerralla viroiksi. Rakennushistoriallisen toimiston seuraajan – Rakennushistorian osaston – henkilökunta kasvoi vähitellen 60–70 henkeen.

Tunnelma ja työinto olivat toimistossa hyviä. Kaikki katsoivat tekevänsä työtään yhteiseksi hyväksi. Olimme ylpeitä saadessamme palvella isänmaata sen kulttuuriperinnön vaalimisessa. Toimiston tunnelmalle oli tärkeää, että käytimme hyväksemme kaikki mahdollisuudet henkilökunnan mukavaan yhdessäoloon. Elias Härö muun muassa järjesti talvisin Suomenlinnaan laskiaisjuhlat, joihin ajettiin armeijan rekikyydillä jäätietä pitkin. Kevättä juhlistettiin tutustumismatkalla ja piknikillä jossain vireillä olevassa kohteessa. Ritarihuoneella vietettiin henkilöstön syntymäpäiviä ja muita merkkipäiviä, mikä loi positiivisen yhteenkuuluvuuden hengen.

Rakennushistoriallinen toimisto syntyi ja kehittyi aikana, joka oli valtavaa yhdyskuntien muutosta niin kaupungeissa ja taajamissa kuin maaseudulla. Rakennuksia purettiin 1960-luvulla kiihtyvällä vauhdilla. Suojelumahdollisuudet olivat heikot. Vanhojen talojen korjaaminen ja jopa restaurointi sai kuitenkin hitaasti jalansijaa. Työllisyysmäärärahat tekivät mahdolliseksi muiden muassa linnojen, linnoitusten, muinaisjäännösten ja alityöllisyysalueiden rakennusten kunnostamisen.

Kulttuuriympäristön suojelutavoitteet laajenivat 1960-luvulla ja tuloksiin pyrittiin yhteistyössä eri viranomaisten ja instituutioiden kuten rakennushallitus, sisäasiainministeriö ja myöhemmin ympäristöministeriö, lääninhallitukset, kirkkohallitus, seutukaavaliitot, korkeakoulut, kunnat, museot ja kotiseutuyhdistykset sekä tietysti vanhojen rakennusten omistajat, kanssa. Eräs rakennusneuvos nimitti Muinaistieteellistä toimikuntaa ”tunteelliseksi virastoksi”, mistä olimme vain ylpeitä.

Museoviraston jatkaessa Muinaistieteellisen toimikunnan työtä 1972 muutettiin rakennushistoriallinen toimisto Rakennushistorian osastoksi maaliskuun 1. päivänä.