Pohjoismainen puukaupunkiprojekti 1972

Pohjolassa rakennettiin puusta – jopa kokonaisia kaupunkeja

Pohjoinen havumetsäalue eli boreaalinen vyöhyke ulottuu yhtenäisenä halki pohjoisen pallonpuoliskon Fennoskandiasta Siperian yli Pohjois-Amerikkaan. Pohjoismaista tähän vyöhykkeeseen kuuluvat Suomi, Ruotsi ja Norja. Puuvarantoa on ollut luontevaa käyttää rakentamiseen. Suomi oli köyhä maa, jonka tärkein resurssi oli metsä.  

Talonpoikaistalot, torpat ja tuvat sekä suuri osa kartanoista ja kirkoistakin rakennettiin puusta. Etelä- ja Keski-Euroopasta omaksutut ihanteet perustuivat kivirakentamiseen, mutta taitavasti puurakentamiseen soveltaen syntyi ainutlaatuinen pohjoinen rakennusperintö. Puusta veistettiin rikkaasti profiloidut listat siinä missä kivestä hakaten tai rapatenkin. Punamullalla, öljymaaleilla sekä erilaisilla vuoraustavoilla luotiin vaikutelmaa tiili- ja kiviseinistä.

Kun maahan alkoi keskiajalta lähtien syntyä kaupunkeja, reunusti porvari ja käsityöläinen oman pihapiirinsä puutaloilla. Asuinrakennus pystytettiin kadunvarteen, erilaiset tarverakennukset, kuten tallit, navetat, leivintuvat ja aitat pihan perälle. Vähitellen rakentunut keskiaikainen kaupunki oli vielä muodoltaan epäsäännöllinen. Renessanssin myötä vakiintui ennakkoon suunniteltu säännönmukainen ruutukaavakaupunki, joka varioitui 1800-luvun lopulle asti. Esimerkiksi kaupunkipalojen ehkäisy vaikutti merkittävästi kaavoitukseen: katuja levennettiin ja tonttien väliin istutettiin lehtipuita palokujiksi, mikä näkyy edelleen hyvin esimerkiksi Uudessakaupungissa.  

Kaupungit olivat tärkeitä kaupankäynnin kannalta. Länsirannikon kaupungeista kuten Raahesta kehittyi merkittäviä purjelaivakaupunkeja. Ruokakuntien omavaraisuutta lisäsi pienimuotoinen viljely ja karjanpito. Suomalaista puukaupunkia voidaankin kutsua ns. agraariksi kauppakaupungiksi.

Puukaupunkien hävitys

Puukaupunkien kehitys päättyi 1800-luvun loppuun mennessä. Kaupunkirakennustaiteelliset tavoitteet eivät kaupunkien keskustoissa perustuneet enää asemakaavan ja puuarkkitehtuurin suhteeseen. Suurimpiin kaupunkeihin alkoi nousta kivirakennuksia ja puurakentaminen siirtyi esikaupunkialueille. 1900-luvun alusta yli sota-aikojen puukaupungeissa elettiin hiljaiseloa. Osa kaupungeista taantui vanhojen elinkeinojen kuten kauppapurjehduksen kadotessa.

Puukaupungit pihanperän ulkohuoneineen alettiin nähdä viheliäisenä asuinympäristönä. Funktionalismi tavoitteli terveellistä ympäristöä, jossa oli valoa ja ilmaa. Vesivessa, kylpyhuoneet ja uudenaikaiset keittiöt lisäsivät hygieniaa. Euroopan suurkaupungeissa purettiin korkeiden kivitalojen rajaamia pimeitä umpikortteita. Pohjoismaissakin ryhdyttiin kaupunkiuudistukseen, vaikka puukaupunkien vehreille pihoille aurinko paistoi esteettä ja modernit mukavuudetkin oli sovitettavissa vanhoihin rakennuksiin. Kyse oli myös rahasta, kun muutaman puutalon kortteliin sai parin kerrostalon verran asuntoja.

1960-luvulla kaupunkeihin laadittiin ns. saneerauskaavoja, joissa puukaupunkirakenne korvattiin kerrostaloilla. Helpointa oli uudistaa jo valmiiksi ruutukaavaan ja suuriin tontteihin perustuvat kaupungit. Puutaloja oli helppo purkaa. Päivässä meni nurin monta korttelia. Aikaisemmin kokonaisen kaupungin käsittäneet puukorttelistot olivat jääneet kasvavien kaupunkien ytimeen. Puukaupunkirakenne ehdittiin hävittää lähes kokonaan etenkin monesta Keski- ja Itä-Suomen kaupungista, kuten Jyväskylästä ja Joensuusta.

Puukaupunkeja ryhdytään suojelemaan

ICOMOS (International Council of Monuments and Sites), maailmanlaajuinen asiantuntijoista koostuva järjestö, joka edistää historiallisten rakennusten ja alueiden, arkeologisten kohteiden ja kulttuurimaisemien tutkimusta ja suojelua järjesti 1967 Espanjan Caceresissa kansainvälisen konferenssin kaupunkien kasvusta, uhkakuvista, muutoksista ja suojelutarpeesta. Pohjoismaissa huomattiin, että ominta kaupunkiperintöä olivat uhanalaiset puukaupungit.  

Pohjoismainen yhteistyö käynnistyi Ruotsin aloitteesta. Valmistelijoina olivat Ruotsi, Suomi, Norja ja Tanska. Vauhdikkaasti edenneen hankkeen innostavana johtohahmona oli ruotsalainen arkkitehtuurinhistorian professori Göran Lindahl ja rahoittajana Nordiska Kulturfondet. Yhteistyöhön osallistui viranomaisia, arkkitehteja, tutkijoita ja korkeakouluja, media- ja matkailualan sekä politiikan edustajia. Laadittiin raporttisarja ”Trästäder i Norden”, jossa kartoitettiin maakohtaisesti eri kaupunkien historiaa, ominaispiirteitä, säilyneisyyttä ja kaavatilannetta. Selvityksissä olivat mukana myös Färsaaret ja Islanti.  

Pohjoismainen yhteistyö huipentui Norjan Sandefjordissa 1972 pidettyyn konferenssiin, joka aloitti uuden ajanjakson puukaupunkien historiassa. Kaupunkiuudistukseen perustuneita asemakaavoja ryhdyttiin muuttamaan suojelukaavoiksi ja vanhojen rakennusten kunnostamiseen organisoitiin tukea. Puukaupunkien suojelun myötä alettiin yleisemminkin ymmärtää, että yksittäisten monumenttien lisäksi yhtenäisellä miljööllä ja laajoilla kaupunkikuvallisilla kokonaisuuksilla oli merkitystä.  

Puukaupungit ovat nykyisin suosittuja asuinalueita, mikä turvaa niiden säilymistä. Viihtyisä historiallinen miljöö kiehtoo ja houkuttelee uusia asukkaita. Puukaupunginosissa järjestetään erilaisia tapahtumia, jolloin yleisö pääsee tutustumaan taloihin ja pihoihin. Suuri osa asukkaista on hyvin perehtyneitä vanhan rakennuksen hoitoon ja kunnostukseen, mutta osalle se voi olla vierasta. Tänä päivänä onkin tarpeen edistää oikeiden korjaus- ja muutostöiden osaamista mm. neuvonnalla ja korjaustapaohjeilla.

Alkuperäisiä suojelukaavoja on myös tarpeen tarkistaa. Joissakin puukaupungeissa kuten Vanhassa Porvoossa näin on jo tehtykin. Uudisrakentaminen on esimerkiksi sovitettava paremmin vanhaan kaupunkirakenteeseen ja puukaupunkien pihapiireille olennaisia talousrakennuksia on tarve suojella kattavammin. Pihapiiri on puukaupungille luonteenomainen kokonaisuus. Monine rakennuksineen se tarjoaisi sovellettavan mallin myös uusille, monimuotoisille, eri elämäntilanteissa joustaville ja elinkaariasumisen mahdollistaville asumisratkaisuille. Porvoolainen asukas kuvaa hyvin tätä piirrettä:

"Talousrakennuksissa on työhuone, vieraskamari, pyörien säilytystilaa, verstas ja ruokakellari. Tilaa on aika paljon enemmän verrattuna uusiin. Asunto muuttuu ja elää, se on iso asia, on paljon joustavampaa kuin missään uudessa. Aluksi kunnostettiin itselle pikkutalo. Perheen kasvaessa vaihdettiin anopin kanssa ja asutaan nyt kadunvarsitalossa." 

Pohjoismainen yhteistyökin jatkuu. Syksyllä 2016 pidettiin konferenssi Norjan Trondheimissa, ja tästä eteenpäin on tarkoitus kokoontua joka toinen vuosi, seuraavaksi Ruotsissa. Osallistuminen on entistä laajapohjaisempaa. Viranomaisyhteistyöstä painopiste on siirtynyt rakennusperintöä ja kulttuuriympäristöä vaalivien yhdistysten suuntaan, mikä edistää ruohonjuuritason kokemusten kuulemista.