Pilkahduksia kivikautisen kalastajayhteisön elämään 5000 vuotta sitten

Museoviraston ja Oulun yliopiston kaivauksissa vuosina 1996–1999 ja 2004 kaivettiin esiin ja dokumentoitiin yli 2600 kivikautista puulöytöä, jotka löytyivät nykyisen suopellon uumenista yhteensä yli 13 hehtaarin alueelta. Kaikki puulöydöt makasivat muinaisessa merenpohjassa laajoina kerrostumina lähes parin metrin paksuisten tulva- ja turvekerrosten peittäminä (Kuva 1). Kivikautisen puumateriaalin poikkeuksellinen säilyminen oli seurausta useasta onnekkaasta sattumasta: alueen suotuisasta topografiasta, nopeasta tulvasta, hapettomasta ja kosteasta ympäristöstä sekä ennen kaikkea tarkkasilmäisestä maanomistajasta, Helmeri Jussilasta, joka tarkasteli maatilansa ympäristöä ja raportoi sinnikkäästi havainnoistaan Museovirastolle.

Kivikautista jokisuukalastusta

Perusteellinen analyysi Purkajasuon yli 5000 vuotta vanhasta puuaineistosta valmistui vasta vuonna 2012, jonka perusteella valtaosa (71 %) talteen saaduista puulöydöistä on ihmisen työstämiä (Kuva 2). Runsaimpana esineryhmänä ovat mäntypuiset liisteet (50 %), jotka ovat kuuluneet tuohipunoksilla yhteen sidottuihin, muinaiseen merenpohjaan paaluilla ankkuroituihin kiinteisiin kalastusrakenteisiin. Alueelta löytyi myös 26 osin ehjää liisteritilää, joista kookkaimmat olivat lähes parimetrisiä, taidokkaasti yhteen punottuja rakennelmia (Kuva 3).

Lisäksi talteen saatiin satoja kivityökaluilla teroitettuja paaluja, verkonkohoja, atraimen, reenjalaksen ja veneen osat sekä useita vielä tunnistamattomia puuesinemuotoja kivikaudelta. Mielenkiintoisia pilkahduksia kalastajayhteisön elämästä tarjosivat lisäksi hiiltyneet polttopuut sekä puinen halsteri, jotka olivat päätyneet matalaan rantaveteen ilmeisesti läheisiltä kivikautisilta asuinpaikoilta.

Suurin osa Purkajasuon puuaineistosta viittaa etnografisissa lähteissä kuvailtuun patokalastukseen kiinteillä puisilla kalanpyydyksillä, joita pystytettiin Iijoen suulla sijainneeseen matalaan merenlahteen noin 3000 eaa. Puiden vuosilustoihin perustuvien dendrokronologisten ajoitusten perusteella kalastusvälineitä valmistettiin vain 19 vuoden aikana ennen alueen peittymistä tulvahiekkaan. Jokisuun kivikautinen kalastajaidylli päättyi nimittäin kohtalokkaasti, kun voimakas myrsky kuritti Pohjanlahden rantoja, kaatoi Purkajasuon puiset kalastusrakenteet ja peitti alueen nopeasti alleen paksuilla tulvahiekkakerrostumilla.

Ainutlaatuista tutkimusaineistoa – katoavaa kulttuuriperintöä

Purkajasuo on tarjonnut meille arkeologeille ainutlaatuista tutkimusmateriaalia kivikautisten kalastusmenetelmien, jokisuun elinkeinojen ja ympäristön hyödyntämisen selvittämiseksi. Koska puu- ja muut orgaaniset materiaalit eivät säily tavallisilla ”kuivan maan” arkeologisilla kohteilla Suomessa kuin poikkeustapauksissa, Purkajasuon hyvin säilyneen aineiston avulla on kyetty tekemään hyvinkin yksityiskohtaisia päätelmiä kivikautisen kalastajayhteisön elämästä, teknologisesta tasosta ja materiaalisesta kulttuurista.

Kohdetta on tutkittu kaivauksin kuitenkin vain murto-osa. Puulöytöjä sisältävä alue saattaa olla huomattavasti laajempi, kuin tällä hetkellä oletetaan. Lisäksi kohde on kiihtyvällä vauhdilla tuhoutumassa. Vaikka suopelto ei ole enää viljelyksessä, sen pelto-ojat johtavat edelleen vettä ja laskevat pohjaveden pintaa progressiivisesti. Pintakerrosten kuivuminen taas lisää hapen määrää ja mahdollistaa hajottajayhteisöjen toiminnan, jotka yhdessä tuhoavat hiljalleen arkeologisia kerrostumia. Jo muutaman vuosikymmenen kuluttua huomattava osa Purkajasuon kohteesta on lopullisesti tuhoutunut ja tutkimuksen ulottumattomissa.

Vastaavia kohteita on varmasti säilynyt muuallakin Suomessa, mutta oleellinen kysymys on – kuinka kauan? Lisääntyvä turvemaiden ojitus ja maankäyttö ovat keskeisiä tekijöitä, miksi kosteikkoarkeologinen tutkimus on ajankohtaista (Koivisto 2017). Siksi tämän hitaasti, mutta vääjäämättä tuhoutuvan arkeologisen resurssin pelastaminen ja saaminen tutkimuksen piiriin edellyttää meiltä nyt aktiivisia toimia.