Miten vuoden 1963 muinaismuistolakiin päädyttiin?

Ajatus menneisyyden ihmisen toiminnan synnyttämien jäännösten säilyttämisestä ei ollut uusi. Jo Ruotsi-Suomen valtakunnan keskiaikaisessa lainsäädännössä oli huomioitu maasta ja vedestä löytyvien omistajattomien esineiden käsittely. Yksi varhaisimmista kehotuksista muinaisjäännösten suojelemiseen löytyy puolestaan Olaus Magnuksen 1500-luvulla julkaistusta Historia de gentibus septentrionalis -teoksesta. Siinä kehotetaan riimukivien etsimiseen ja säilyttämiseen.

1600–1700-luvuilla muinaismuistojen säilyttämisestä säädettiin valtakunnassa tarkemmin mm. vuoden 1666 ja 1684 plakaateilla. Vuoden 1734 yleisen lain valmistelussa otettiin kantaa esinelöytöihin, ja muinaismuistolainsäädännön toteuttamista tarkennettiin vuonna 1755 kuninkaallisella kirjeellä. Kun Suomi oli siirtynyt Venäjän valtakunnan yhteyteen vuonna 1809, muinaismuistolainsäädännön muuttaminen liittyi 1860-luvulta alkaneeseen yleiseen yhteiskunnalliseen kehittämiseen ja lainsäädäntötyöhön.  

Nykyistä muinaismuistolakia edeltänyt Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta (16/1883) tuli voimaan vuonna 1883. Vaikka Suomi oli Venäjän valtakunnan osa, asetuksessa seurattiin Ruotsin 1800-luvun lainsäädännöllisiä hankkeita muinaisjäännösten suojelussa. Asetus otti suojelukseen kaikki kiinteät muinaisjäännökset ja määritteli, mikä katsotaan sellaiseksi. Suojelun tavoitteena oli alkuperäisenä säilyttäminen, mutta säilyminen edellytti viime kädessä kohteen valtiolle lunastamista. Muinaisesineiden kohdalla tarkentuivat monet jo aiemmin niitä koskeneet käytännöt ja määräykset.

Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta oli voimassa Suomen itsenäisyyden ensimmäiset liki 50 vuotta. Lisäksi erillisiä säädöksiä muinaisjäännösten säilyttämistä koskien oli muussa 1900-luvun lainsäädännössä kuten rikoslaissa (39/1889), vanhassa asemakaavalaissa (1931), rakennuslaissa (1958), laissa valtion maan käyttämisestä ja maan pakkolunastamisesta (1958) ja löytötavaralaissa (1943). Ahvenanmaalla annettiin sitä koskeva asetus muinaisaikaisten merkkien rauhoittamisesta ja sitä koskevasta hallinnosta vuonna 1936.

Viimeistään 1940-luvulla muinaismuistojen säilyttämiseen liittyvän lainsäädännön uudistaminen koettiin ajankohtaiseksi Suomen mantereellakin. Eduskunta toivoi vuonna 1946 valtiopäivillä, että hallitus tutkisi voimassa olevien säännösten uudistamisen tarvetta ja antaisi eduskunnalle esityksen asiassa. Valtioneuvosto asetti vuonna 1947 komitean laatimaan ehdotuksen uudistuksista. Komitea antoi mietintönsä vuonna 1950 ja se julkaistiin painettuna 1954. Varsinainen lain uudistaminen jäi kuitenkin 1960-luvulla toteutettavaksi.

1960-luvulla lain uudistamisen perusteluiksi todettiin se, että ”vuoden 1883 asetus ei vastaa enää niitä vaatimuksia, jotka muinaismuistojen suojelua ja säilyttämistä tarkoittavalle laille on asetettava”. Perusteluina mainittiin tarkemmin olosuhteissa tapahtuneet muutokset, ”jotka ovat omiaan entistä suuremmassa määrässä vaarantamaan ja vaikeuttamaan muinaismuistojen suojelua, tutkimista ja talteen ottamista”. Vuonna 1963 voimaan tulleen muinaismuistolain avulla tavoiteltiinkin kiinteiden muinaisjäännösten ja irtainten muinaisesineiden parempaa säilymistä. Muuttuva maankäyttö ja metsätalous vaikuttivat menneisyydestä kertovien kohteiden tilaan ja johtivat niiden katoamiseen enenevissä määrin. Laki oli sitä edeltänyttä asetusta monipuolisempi, ja siinä pyrittiin määräämään selkeitä käytäntöjä erilaisten suojeluun liittyvien toimenpiteiden toteuttamiseksi. Lisäksi lakiin sisällytettiin laivalöydöt ja niihin liittyvät esineet.

Muinaismuistolain perusteella on vuodesta 1963 alkaen säilytetty monenlaisia kiinteitä muinaisjäännöksiä, jotka kertovat kaikki omalla tavallaan menneisyydestämme ja ihmisten elämästä eri aikoina. Lain ajatuksena on kiinteiden muinaisjäännösten säilyttäminen muistoina alueemme aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Käsitys siitä, mitkä kaikki arkeologiset kohteet ovat tällaisia säilytettäviä muistoja, on muuttunut vuosikymmenien aikana. Muutos liittyy erityisesti tiedon kertymiseen erilaisista kohteista, ja sen kautta saavutettuun ymmärrykseen alueemme historiasta.

Monilla vuoden 1963 muinaismuistolakiin kirjatuilla tavoitteilla ja käytännöillä on vuosisataiset juuret. Myös muinaismuistohallinnon historia voidaan mitata jo sadoissa vuosissa. Keskiajalta nykypäiviin lakien säätämisen ja uudistamisen avulla on pyritty paitsi valtion ja sen kanssa toimivien välisen suhteen säätelyyn, myös erilaisten epäkohdiksi arvioitujen asioiden parempaan hoitamiseen. 1960-luvulla eduskunta katsoi menneisyydestämme kertovat jäännökset arvokkaiksi muistoiksi Suomen historiasta. Millaisina ne nähdään nykyisessä maailmassamme?