Kysely kulkuneuvoista

Maassamme hyödynnettyjen kulku- ja kuljetusneuvojen tutkimuksen pioneerina voidaan pitää tohtori U. T. Sireliusta. Kyläkirjaston kuvalehdessä ilmestyi jo vuonna 1908 artikkeli Sananen suomalaisten ajoneuvoista. Aihe kiteytyi muutamaa vuotta myöhemmin ensimmäiseen Tietosanakirjaamme hakusanojen muodossa. Toimiessaan Muinaistieteellisen Toimikunnan virkamiehenä ja valmistellessaan tulevan Kansallismuseon perusnäyttelyä Sirelius joutui paneutumaan laajalti aineellisen kansankulttuurimme ilmenemismuotoihin, esinetyyppien historiaan ja levinneisyyteen. Tässä yhteydessä nousivatkin uudelleen esille kaikki kulku- ja kuljetusneuvojen eri haarat. 

Erityistä mielenkiintoa Sirelius tunsi talvikulkuneuvoihin. Niiden historian selvittämisen taustalla väikkyi ajatus, millaisilla välineillä suomalaiset olivat liikkuneet lähtiessään oletetusta alkukodista ja siirtyessään sittemmin Suomen niemelle. Avainasemassa olivat toisaalta yksi- ja kaksijalaksiset rekityypit, toisaalta suksimallien ja lumikenkien välinen problematiikka. Näissä asioissa tutkija joutui puolustamaan näkemyksiään myös ulkomaisten tutkijoiden esittämiä näkemyksiä vastaan.

Kulkuneuvojen toinen haara, vesikulkuneuvot, saivat myös alustavan kartoituksen typologisesta näkökulmasta. Artikkelissa Suomalaisten veneistä ja niiden kantaisistä ilmesty vuonna 1915. Nuo kantaisät olivat ruuhia ja haapioita, joille arkeologit saattoivat osoittaa maalöytöinä parhaimmillaan vuosituhantiset perinteet. Syvempi erittely jäi kuitenkin tohtori T. I. Itkosen tehtäväksi.

Julkaistessaan aineellisen kansankulttuurimme yleisesityksen kaksiosaisena teoksena 1919–1921 nimellä Suomen kansanomaista kulttuuria Sirelius havaitsi monilta osin käytettävissä olevien tietojen puutteellisuuden. Tämä koski myös kulkuneuvoja. Toimiessaan Suomen kansallismuseon kansatieteellisen osaston osastonjohtajana ja samalla Helsingin yliopiston kansatieteen professorina hän laati vuonna 1923 suurelle yleisölle suunnatun kyselyn kulkunevoista.

Kyselyn tulokset loivat pohjan myös kahdelle kartografiselle perushavainnolle. Rekien osalta alkoi hahmottua kaksi Suomea: yhtäältä länsisuomalainen matalakeulainen ja jäykkä, keulaan kiinnittyvillä kakkula-aisoilla varustettu rekimalli ja toisaalta itäiseen kulttuuripiiriin kuuluva korkeakeulainen ja jalasten sivuille kiinnittyvällä aisaparilla varustettu joustava malli. Rekityyppien kartoituksen vei sittemmin maaliin virolaissyntyinen, mutta Ruotsiin siirtynyt tutkija Helmut Hagar (1958).

Mitä pyörällisiin kulku- ja kuljetusneuvoihin tulee, Sireliuksen työ johti havaintoon, että kaksipyöräisiä kärryjä on käytetty koko maassa, mutta nelipyöräisiä vankkureita vanhastaan yhtäältä Ruotsista omaksuttuna uutuutena Ahvenanmaalla ja toisaalta venäläisenä vaikutteena Karjalan kannaksella. Lopullisesti nämä maantieteellistä levinneisyyttä koskevat idän ja lännen kansankulttuurin peruseroja ilmentävät havainnot pääsivät suuren yleisönkin ulottuville Toivo Vuorelan toimittamassa Suomen kansankulttuurin kartastossa vuonna 1976.

Itämeren piirin läntisen osan kulku- ja kuljetusneuvojen yleisen historian selvitti ruotsalainen Gösta Berg vuonna 1935 väitöskirjassaan Sledges and wheeled vehicles ja itäisen osan virolainen Ants Viires väitöskirjassaan Talurahva veovahendid (1980).

Sosiaalinen puoli nousi esille vasta 1950-luvulla, jolloin tehtiin kysely istumajärjestyksen muotoutumiseen johtaneista tekijöistä Seurasaarisäätiön järjestämässä muistitiedon keruukilpailussa.