Kulttuuriperintöä ei ole vailla utopioita

Suomalainen tulevaisuus syntyy

Moderni kulttuuriperinnön suojelu muotoutui 1800-luvulla Suomen ollessa osa Venäjää. Vaaliminen perustui kansainväliseen romanttiseen liikkeeseen, joka istutti kulttuurieliittiin ajatuksen suomalaisesta kansakunnasta ja sen omaleimaisesta kulttuurista.  

Suomalaisen kulttuurin juuret olivat muinaisuudessa. Ne oli paljastettava ja tuotava nykyhetkeen kansakunnan lujittamiseksi. Menneisyyden rakentaminen johti suullisen kulttuuriperinnön keräämiseen. Kansanperinteen pohjalta Elias Lönnrot (1802–1884) kirjoitti Kalevalan.  

Aineelliset jäänteet otettiin suomalaisen menneisyyden vaalimisen piiriin 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ensimmäinen muinaismuistoasetus annettiin 1883. Se suojeli sekä muinaisjäännökset että muinaisesineet. Asetuksen toteuttamiseksi perustettiin seuraavana vuonna valtiollinen toimielin, Arkeologinen toimisto. Toimiston tehtävä oli kulttuuriperinnön tutkimus ja hallinnointi.

Yhteinen menneisyys perustuu utopialle

Kulttuuriperintö on jälki menneisyydestä, mutta sen suojelu suuntautuu tulevaisuuteen. Suomessa kulttuuriperinnön vaaliminen syntyi utopian tavoittelusta. Utopia tarkoittaa näkemystä paremmasta maailmasta ja oikeudenmukaisemmasta yhteiskunnasta. Utopiat ovat yhteisöllisiä, niihin sisältyy lupaus osallisuudesta tulevaisuuteen. Kansallisromanttinen utopia oli, että on olemassa kansakunta nimeltään ”Suomi”. Suomalaisen kulttuurin menneisyyden arvostamisen kautta kansakunnan jäsenillä on mahdollisuus muovata yhteinen tulevaisuus.  

Tietoisuus kulttuuriperinnöstä ja siihen sisältyvästä tulevaisuuden lupauksesta oli siirrettävä eliitin ulkopuolelle. Tämä oli kansanvalistuksen tehtävä. Kulttuuriperinnön vaalimisesta tehtiin valtiollista. Arkeologisen toimiston nimi muutettiin Muinaistieteelliseksi toimikunnaksi 1908 ja sen paikan otti Museovirasto vuonna 1972. Valtiollinen jatkuvuus näkyy myös lainsäädännössä, sillä vanha muinaismuistoasetus korvattiin muinaismuistolailla 1963. Kulttuuriperintötyötä kannatteleva utopia suomalaisuudesta ja yhteisestä tulevaisuudesta säilyi itsenäisessä Suomessa.

Uusi uljas utopia

Toisen maailmansodan tuhkasta noussut uusi maailmanjärjestys oli vedenjakaja suomalaisessa kulttuurissa. Uusi utopia alkoi hahmottua, ja talouskasvun myötä 1960-luvulla kehittyi ajatus hyvinvointivaltiosta. Valtiollinen kansanvalta muuttui sosiaaliseksi kansanvallaksi, ja valtiovallan tehtävä oli huolehtia väestöstä.  

Uuden utopian visioima tulevaisuus irrotettiin kokonaan menneisyydestä ja kulttuuriperinnöstä. Niiden paikan otti modernismi, taloudellinen tehokkuus ja luonnontieteellisen tiedon objektiivisuus. Kulttuuriperintötyö silti jatkui valtiollisena toimintana, mutta vailla kansallisromanttisen ajan radikaaliutta. Museoviraston 1900-luvun historian suuri kehityskaari huipentui: hallintotehtävät veivät yhä enemmän voimavaroja tutkimukselta. Tutkimustyö siirtyi yliopistoihin.  

Hyvinvointivaltion vakiinnuttua se alkoi menettää utooppista elinvoimaansa. Uudeksi utopiaksi hahmottui 1990-luvulla IT eli informaatioteknologia. Sen lippulaiva oli Nokia. Huipputeknologia sisälsi lupauksen tulevaisuudesta vauraana ja hyvinvoivana. Siellä elivät kansainväliset ja kommunikoivat kansalaiset.  

IT-tulevaisuudessa sekä sen muovaamassa suomalaisuudessa kulttuuriperintö oli entistä vähäisemmässä roolissa. Utopiassa ei ollut menneisyyttä.

Utopian tulilintu?

Suomalaisuuden IT-utopia hajosi 2000-luvun alkuvuosina. Nokian asema puhelinmarkkinoilla romahti. Tulevaisuus ei enää ollut loistelias, eikä suomalaisuuden pohja voinut levätä vain tietoteknologioissa.  

Tulevaisuususkon hiipuminen on maailmanlaajuista. Ei ole rohkeaa utopiaa, joka toisi ihmiset yhteen ja saisi heidät tavoittelemaan tulevaa. Hyvinvointivaltion kohtalo ja yksilöiden elämisen perusta nähdään epävarmana. Pahimmillaan yhteiskunnallinen toiminta on kutistunut riskien välttelemiseksi ja tulevaisuusnäkymät laskennallisiksi todennäköisyyksiksi.  

Seuraavaa suomalaisuuden utopiaa voi vain arvailla. Yhtä lailla epäselvää on, minkä aseman kulttuuriperintö utopiassa saa. Joka tapauksessa puhe kulttuuriperinnöstä ja sen tärkeydestä on oleellisesti voimistunut 2000-luvulla. Keskusteluun sisältyy usein ajatus yhteisöllisyyden ja yhteisön tärkeästä roolista kulttuuriperinnön suojelussa. Tämä ”yhteisö” kuitenkin jätetään useimmiten abstraktiksi termiksi. Ei puhuta siitä, ketkä siihen kuuluvat, ketkä puhuvat yhteisön puolesta tai mihin yhteisö on matkalla.  

Määrittelemätön yhteisö ei perustu kansallisromantiikan kaltaiseen utopiaan kansakunnasta tai näkemykseen yhteisön jaetusta tulevaisuudesta. Onko puhe kulttuuriperinnön yhteisöllisyydestä nykyisen epävarmuuden ilmaus vai kertooko se vasta muotoutumassa olevasta uudesta utopiasta? Entä miten se vaikuttaa Museoviraston tehtäviin?

Museoviraston työ jatkuu tulevaisuudessakin, mutta tutkimuksen loppuminen ja yhteisöllisyyden korostaminen muuttavat sen toimenkuvaa. Todennäköisesti rooli painottuu hallinnolliseen suunnitteluun samalla, kun päätöksentekoa hajautetaan ja viedään lähemmäs paikallisyhteisöjä.