Kulttuuriperintö ja Euroopan unioni

Unionin suhdetta kulttuuriperintöön määrittää sen perussopimus. Oikeudellinen perusta Euroopan unionin toimille kulttuuriperintöalalla luotiin 1992 Maastrichtin sopimuksessa. EU haluaa myötävaikuttaa jäsenvaltioiden kulttuurien kehittymiseen niiden kansallinen ja alueellinen monimuotoisuus huomioiden. Sen rinnalla Unioni korostaa yhteistä eurooppalaisuutta. Läheisyysperiaatteen mukaisesti vastuu kulttuuriperinnön säilymisestä, saatavuudesta ja hyödyntämisestä on ensisijaisesti kansallisella ja paikallisella tasolla. EU:n toimet täydentävät ja tukevat jäsenvaltioiden työtä. Euroopan unionin toimilla on kuitenkin suora ja välillinen vaikutus kulttuuriperintöön sekä sen vaalimisen edellytyksiin ja haasteisiin: sitä koskevia asioita käsitellään monilla EU-politiikan osa-alueilla.

Unionin jäsenyys lisäsi eurooppalaista yhteistyötä ja hankerahoitusta

Museovirasto vahvisti heti liittymisen jälkeen voimavarojaan. Virasto auttoi käyttämään EU:n uusia rahoitusvälineitä ja pyrki kehittämään kulttuuriperintökentän toimintaa Unionin ohjelmien avulla. Yhteisön perusperiaatteisiin kuuluu tavaroiden, ihmisten, palveluiden ja pääomien vapaa liikkuvuus. Se korosti arvokkaiden kulttuuriesineiden maastavientiä koskevien rajoitusten ja lupien tarpeellisuutta, työalaa, joka jo pitkään oli kuulunut Museovirastolle. Unioni tarjosi myös uuden kansainvälisen kehyksen kulttuuriperintöalan keskusteluun ja kehittämiseen.

Euroopan unionin merkitys on alusta lähtien liittynyt sen kulttuuriohjelmiin ja niiden kautta toteutettavien kulttuuriperintöhankkeiden rahoitukseen. EU on tukenut kulttuuriperintöhankkeita, esimerkiksi merkittävien kohteiden restaurointia, 1980-luvulta lähtien. Erityistapauksissa komissio on tukenut myös katastrofeissa vaurioituneiden kohteiden korjaustöitä.

Kulttuuriohjelmat

Suomalaisille avautui liittymisen myötä mahdollisuus osallistua EU:n kulttuuriohjelmiin. Rakennusperinnölle tukea kohdennettiin erilaisten teemojen kautta. Esimerkiksi 1995 tuki kohdistettiin uskonnollisten monumenttien kunnostamiseen. Tuen saajien joukossa olivat Helsingin tuomiokirkko, Petäjäveden ja Keuruun vanhat kirkot sekä Tyrvään Pyhän Olavin kirkko Vammalassa. Rahoitusta suunnattiin myös Euroopan kulttuuriperintöpäiville (European Heritage Days, Suomessa nykyisin Euroopan kulttuuriympäristöpäivät) sekä kulttuuriperintöalan ammattilaisten liikkuvuuteen ja täydennyskoulutukseen. Tärkeiksi nousivat myös museoiden yhteistyöhankkeet ja niiden rahoitus.[1] Myöhemmin rahoitettiin vahvasti kulttuuriperinnön digitointia.

Kulttuuriperinnön rahoitus koottiin Rafael-ohjelmaan 1997–1999. Ohjelman piiriin kuuluivat museot, kirjastot, arkistot sekä arkeologinen, myös meriarkeologinen, perintö, rakennusperintökohteet sekä kulttuurimaisemat. Museovirasto hoiti ohjelman tiedotuksen. Suomalaiset olivat aktiivisia hankkeiden vetäjinä ja hankeosapuolina. Instrumentteihin kuuluivat myös muun muassa eurooppalaisen kulttuuriperinnön laboratoriot, joilla turvattiin merkittävän kulttuuriperinnön säilymistä. Suomesta mukana olivat Finlandia-talon korjauksen yhteydessä aloitettu marmorin kestävyyteen liittyvä tutkimushanke sekä Suomenlinnan Tenalji von Fersenin käyttöön liittyvä selvitys. [2] Rafaelin jatkoksi perustettiin Kulttuuri2000 -ohjelma vuosiksi 2000–2004. Sen kautta tukea suunnattiin erityisesti uutta luovalle toiminnalle, ei rakenteisiin tai pysyvien toimintojen ylläpitämiseen.

Rakennusten restaurointia, maaseudun ja matkailun kehittämistä rakennerahastojen tuella

Kulttuuriohjelmat tarjosivat mahdollisuuksia verkostoitua ja saada hankerahoitusta. Suurin EU-tuki kulttuuriperinnölle kanavoitui kuitenkin Unionin alueellisten kehityserojen vähentämiseen tähdänneiden rakennerahastojen kautta. Rakennerahastotukea kanavoitiin erilaisten aloitteiden kautta, mukana muun muassa aluekehitysrahastot (EAKR), Interreg-ohjelmat, LEADER-rahoitus ja alueelliset tavoiteohjelmat. Ehtoihin kuului rahoituksen täydentäminen kansallisella tuella, jota hallinnoi opetusministeriö.

Rakennerahastojen tukea suunnattiin 1990-luvulla mm. alueiden vetovoimaisuuden ja matkailun sekä maaseudun kehittämiseen, käytöttä jääneiden rakennusten hyödyntämiseen sekä historiallisesti merkittävien rakennusten ja kohteiden restaurointiin. Hankkeiden kansalliset päätökset tehtiin valtion aluehallinnossa, Museovirasto ja maakuntamuseot antoivat lausunnon hakemuksista. Myös EU:n koulutus- ja tutkimusohjelmat tarjosivat mahdollisuuksia kulttuuriperintöalalle.

Museovirasto osallistuu ja vaikuttaa

Museovirasto oli 1990- ja 2000-luvun alussa aktiivinen Euroopan unionin rahoitusmahdollisuuksien viestijänä. Se järjesti seminaareja ja tilaisuuksia sekä tuotti julkaisuja ja muuta viestintäaineistoa. Niillä tehtiin tunnetuksi rahoitusmahdollisuuksia, kuvattiin suomalaisten menestystä rahoituksen saajina ja sivuttiin myös EU:n kulttuuriperintöpolitiikkaa. Museovirasto oli itsekin aktiivinen hankerahoituksen hakija ja hanketoimija. EU:n kulttuurille tarjoamista rahoitusmahdollisuuksista tiedottaminen ja hakijoiden neuvonta siirtyivät Kulttuuri 2000 -ohjelman myötä Kansainvälisen henkilövaihdon keskus CIMOlle.

Suomen EU-jäsenyyden alkukausi tiivistyi Museoviraston vuonna 2000 laatimaan kehittämisstrategiaan 2001–2003. Suomen EU-puheenjohtajuuskausi loppuvuodesta 1999 lienee sekin vahvistanut EU-asioiden asemaa virastossa. Päätavoitteiksi strategiassa asetettiin kulttuuriperinnön kytkeminen osaksi eri hallinnonalojen välistä toimintaa ja hallinnonalojen vuoropuhelun, tiedotuksen ja koulutuksen lisääminen. Myös digitalisaation mahdollisuudet tunnistettiin. Museoviraston tehtäviksi hahmottuivat välittää EU:n linjauksia suomalaiseen kulttuuriperintöpolitiikkaan, osallistua ja vaikuttaa EU-tason linjauksiin ohjelma- ja strategiatasolla sekä vaikuttaa kulttuuriperinnön näkyvyyteen kansallisissa EU-instrumenteissa.[3]

Euroopan unionissa on viime vuosina painotettu enemmän yhteisiä kulttuuriperintöpoliittisia linjauksia alkuaikoina korostuneen läheisyysperiaatteen rinnalla. Suomen kulttuuriperintöpolitiikka on hyvin tietoista ja linjassa Euroopan unionin ja muiden kansainvälisten yhteisöjen kanssa. Perusta tälle luotiin 1990-luvun jälkipuolella.

Euroopan unionin kulttuuriperintöpolitiikka tänään

Euroopan unionin kulttuuriperintöpolitiikka, aloitteet ja rahoitusinstrumentit ovat 2000-luvun kuluessa lähentyneet muita eurooppalaisia ja kansainvälisiä yhteisöjä, erityisesti eurooppalaista arvopohjaa korostavaa Euroopan neuvostoa ja UNESCOa. Synergian ja yhteistyön tavoittelu on tullut entistä keskeisemmäksi mm. talouskriisien ja turvallisuusuhkien, kuten terrorismin, myötä.

Viime vuosina on tietoisuus EU:n eri alojen lainsäädännön vaikutuksista kulttuuriperintöön kasvanut ja tämä on tiivistänyt eri maiden yhteistyötä säännöksiin liittyvissä asioissa. Museovirasto pyrkii edelleen omalta osaltaan vaikuttamaan kulttuuriperinnön rahoitusmahdollisuuksiin sekä osallistuu edelleen EU-tason kulttuuriperintöpolitiikan kehittämiseen ja linjauksista käytävään keskusteluun erityisesti yhdessä opetus- ja kulttuuriministeriön, mutta myös muiden muassa eurooppalaisten kollegavirastojen ja ammatillisten verkostojen kanssa.