Kansanperinteen keruukilpailut kansatieteellisen keruutyön uutena kulta-aikana

Muinaistieteellisen toimikunnan kansatieteen osastolla elettiin Niilo Valosen johtajakautta. Visa Immosen mukaan Valonen oli aikaansaava ja hänen kaudellaan keskiössä olivat kentällä tehty inventointi, kansanperinteen filmaaminen sekä kirjeitse tehty keruutyö. Vuonna 1956 perustettiin Seurasaarisäätiö, jonka tavoitteena oli tehdä saaresta kansainvälisesti korkeatasoinen ulkomuseo. Seuraavana vuonna alkoi ilmestyä Seurasaari-lehti ja vastaava ruotsinkielinen julkaisu Fölisön, joista tuli merkittäviä kyselytutkimuksen välineitä.

Seurasaari-lehteä julkaistiin 1990-luvun puoliväliin asti. Tuona aikana kasvoi merkittävä vastaajien joukko, joka toimitti muistojaan Muinaistieteelliselle toimikunnalle. Lehden mukana oli palautuskuori sekä paperia, joihin vastaukset laadittiin ohjeiden mukaan. Ensimmäisessä kisassa palkinnoksi jaettiin rahaa, myöhemmissä hopealusikoita. Vastauksia tuli runsaasti ja muutaman kyselykilpailun jälkeen tuomaristo huomasi, että samat henkilöt tapasivat usein voittaa. Tämän johdosta niin sanotut suurkerääjät koottiin omaksi ryhmäkseen. Tuomaristoon kuului Seurasaarisäätiön, Muinaistieteellisen toimikunnan, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Svenska litteratursällskapet i Finlandin edustajia.

Aiemmat kansanperinteen kyselytutkimukset

Keräystoiminnan juuret ovat kauempana menneessä. Museoviraston arkistossa vanhin kyselytutkimus on vuodelta 1900 ja sen kustansi Suomen muinaismuistoyhdistys. Aiheena olivat ”Eteväin kansan miesten ja naisten elämäkerrastoa” ja ”Nuorison hypyt ja leikit”. Myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura sekä Sanakirjasäätiö olivat julkaisseet muutamia kyselyjä vuosisadan alussa. Vuonna 1923 alkoi hanke, jonka tavoitteena oli kirjaimellisesti kartoittaa Suomen kansankulttuuria. Suomen Maantieteellinen Seura oli kääntynyt Muinaistieteellisen toimikunnan puoleen tiedustellen mahdollisuutta hankkia kansanomaisen kulttuurin ilmiöitä valaisevia ”kartogrammeja”. Toimikunnan kansatieteellinen osasto lähetti kiertokirjeen maan opettajaseminaareille, maaseudun kansakouluopettajille ja kansanopistoille.

Ensimmäinen kartasto valmistui 1927 ja sen antropologiaa, kielisuhteita ja kansatiedettä esitelleeseen osastoon sisältyi kuusi kansatieteellistä levikkikarttaa. Niiden aiheina olivat veneet, ajokalut, maanviljelystavat, rakennukset, peltokalut, sekä ruokataloudesta leipä, piirakat, kukot, juusto ja piimä. Karttoja laativat Muinaistieteellisen toimikunnan virkailijat T. I. Itkonen ja Tyyni Vahter.

Suomalaisen kirjallisuuden seuran keräystoiminnan tuloksia esiteltiin komeasti vuonna 1976, kun Toivo Vuorelan toimittama Suomen kansankulttuurin kartasto julkaistiin. Vuorela oli teoksen kustantaneen SKS:n kustannuspäällikkö. Kartaston esipuheessa todetaan ykskantaan, että esitetyt 84 karttaa kertovat kansankulttuurin leviämisestä ennen ensimmäistä maailmansotaa. Samaan aikaan Muinaistieteellisessä toimikunnassa viisikymmenluvulta alkaen tehty kansankulttuurin tallentaminen kartoitti yhtälailla lähimuistissa tapahtuneita asioita tai väistyviä ilmiöitä, ennen niiden lopullista katoamista. Ajoittain kyselyiden avulla vielä löytyneistä kansankulttuurin piirteistä tehtiin kansatieteellisiä elokuvia.

Seurasaari-lehden kyselyt

Kyselytoiminta alkoi samana vuonna kun tuli kuluneeksi viisikymmentä vuotta Kansallismuseon perustamisesta. Kansatieteellinen osasto juhlisti merkkivuotta kyselyn laatimisella. Kansallismuseon kansatieteellisen osaston kyselyssä lukijoilta kysyttiin: ”Muistatteko vanhan tuvan ja pirtin?” Myöhempinä vuosina kyselyt koskivat erilaisia esineryhmiä, ruokatyyppejä, valmistustekniikoita, rakennuksia ja huonetiloja. Vuonna 1957 kysyttiin millaisina siirtoväki ja paikallisväestö näkivät toisensa, mikä kuulostaa jälleen ajankohtaiselta. Seuraavana vuonna kyselyllä kartoitettiin kestikievareita samoin kuin hevosia ja valjaita.

Kysymykset saattoivat olla myös tietylle maakunnalle suunnattuja, kuten vuoden 1958 ensimmäisessä numerossa, jossa tiedusteltiin Kuopion hiippakunnan alueen kirkkomatkoista. Kysymykset käsittelivät vuonna 1959 laukkukauppiaita ja kulkevia työmiehiä sekä hylkeenpyyntiä että kaskeamista.

Vuorelan mukaan kyselyihin ja kirjeenvaihtoon perustava kerääminen oli kustannustehokasta, sillä siten vältettiin varoja ja voimia vievien tutkimusmatkojen tekemistä. Muinaistieteellisessä toimikunnan Kansatieteen toimistossa tukeuduttiin myös yhteistyötahoihin, joiden avulla viestiä vietiin eteenpäin, kuten vuonna 1957 Aamulehden kanssa ja 1958 Suomen Kuvalehden kanssa.

Painettujen kyselytutkimusten viimeiseksi jäänyt vuoden 1996 kysely tarkasteli elokuvia. Sen jälkeen kyselytutkimusta tehtiin vielä, mutta tuloksista ei enää painettu lehteä. Kyselytutkimuksilla tuotettiin tietoa Kansallismuseon näyttelyitä varten. Kyselytutkimuksen voiman hiipumisesta kertoo vuoden 2012 kysely nuorison pukeutumisesta. Se toteutettiin vanhaa vastaajaverkostoa hyödyntäen. Vastausten ja saadun kuva-aineiston määrä oli pettymys. Se osoitti, että aiemmin tuottoisa tutkimusmenetelmä ei enää kannustanut kovin monia vastaamaan. Vaikka kyselyä jaettiin verkossa, tuli vastaukset ja materiaalit postittaa. Näyttää siltä, että jos tätä päivää tai eilistä halutaan tarkastella, on oltava siellä missä ihmiset ovat ja käytettävä niitä välineitä, joita ihmiset käyttävät.

Kyselytutkimukset hiipuivat 2010-luvun myötä. Lopulliset syyt kyselytutkimusten lopettamiselle löytyvät organisaatiomuutoksista. Kansatieteen arkisto joutui Museoviraston kaksissa peräkkäisissä yhteistoimintaneuvotteluissa leikkurin alle.

Kyselyillä muodostunutta aineistoa säilytetään Museoviraston arkistossa ja se on edelleen kansatieteellisen tutkimuksen käytettävissä.