Ensimmäinen rakennussuojelulaki: laki kulttuurihistoriallisesti huomattavien rakennusten suojelusta 1964

Valtionarkeologi C. A. Nordmanin johtaman lainvalmistelukomitean mietinnössä (1950) ehdotettiin rauhoituksen piiriin vähintään sata vuotta vanhat tai rakennustaiteellisesti tai muuten merkittävät kohteet kiinteine sisustuksineen. Mallina oli käytetty erityisesti Tanskan vastaavaa lainsäädäntöä, mutta yksityisoikeuden rajoittamisen suhteen ehdotuksessa mentiin kuitenkin pidemmälle. Mietinnön julkaistussa versiossa (1954) oli jo kokonaan luovuttu kohteiden ikärajasta. Suojelulakia saatiin sen jälkeen vielä odottaa, mutta vuoden 1958 rakennuslakiin kirjatut tavoitteet vaikuttivat muinaistieteellisen toimikunnan tehtäväkentän laajentumiseen myös arvokkaiden vanhojen rakennusten ja niiden tutkimisen suuntaan.

Lopullinen, asiantuntijalausunnot pitkälti sivuuttanut lakiehdotus valmistui 1963 ja ensimmäinen rakennussuojelulaki astui voimaan vuoden 1965 alusta. Sen mukaan suojeltavaksi voitiin määrätä rakennus, joka rakennushistoriallisesti tai käyttönsä vuoksi oli kulttuurihistoriallisesti erityisen huomattava tai johon liittyi historiallinen tapahtuma. Lakia ei sovellettu valtion omistamiin, kirkollisiin rakennuksiin eikä uudistetussa muinaismuistolaissa tarkoitettuihin rakennuksiin.

Ruotsissa oli 1942 säädetty yksityisessä omistuksessa olevia kohteita koskeva laki sivistyshistoriallisesti huomattavien rakennusten suojelusta. Siellä lääninhallitus saattoi asettaa kohteen suojeluun vain omistajan suostumuksella – lakia alettiin tältä osin uudistaa jo 1950-luvun lopulla, mutta se oli ehtinyt muokata ilmapiiriä suojelumyönteiseksi. Suomalaisen rakennussuojelulain valmistelussa otettiin loppusuoralla huomioon uusi, Ruotsissa vuonna 1960 annettu suojelulaki (Lag om byggnadsminnen), joka antoi mahdollisuuden suojeluun myös ilman omistajan suostumusta.

Suomessa laki oli tarkoitettu suojelemaan yksityisessä omistuksessa olevia tai muiden kuin valtiollisten tai kirkollisten julkisyhteisöjen omistamia kohteita. Kyse oli yleiseen suojeluintressiin perustuvasta omistajan oikeuksien rajoittamisesta ja tämän intressin suhteen valtion ja kirkon katsottiin olevan erilaisessa asemassa.

Rakennuksen saattamisesta suojeltavaksi päätti lääninhallitus sille kirjallisesti tehdystä esityksestä, jollaisen saattoi tehdä seutukaavaliitto, rakennushallitus, muinaistieteellinen toimikunta tai kunta, jonka alueella kohde sijaitsi, tai kotiseutuyhdistys tai muu kulttuuriperintöä vaaliva yhtymä. Muinaistieteellinen toimikunta teki lain voimassaolon ensi vuosina suojelupäätökseen johtaneet esitykset mm. Savonlinnan entisen kruununjyvästön 1850-luvun makasiinirakennuksesta, Munkkiniemen kartanon päärakennuksesta ja puistosta, 1830-luvun huvilasta Villa Palmasta, maan vanhimmasta tunnetusta yksityisestä kivinavetasta ja samoin 1700-luvulla rakennetusta, Kristiinankaupungin hotellina toimineesta asuinrakennuksesta. Yhdistysten esittämistä kohteista ensimmäisiä suojeltupäätöksen saaneita olivat Elias Lönnrotin kotimuseo Lammilla ja Keuruun entinen kirkkoherranpappila. Usein kärsivällisyyttä vaatineita suojeluprosesseja kuvaa, että valtioneuvoston vahvistuksen Munkkiniemen kartanon suojelu sai vasta 1972.

Lakiin sisältyivät luonnollisesti omistajan, maanomistajan sekä rakennusta ympäröivän maan omistajan kuulemista koskevat säännökset. Omistajien itse esittämistä kohteista ensimmäisiä suojeltuja olivat Halikon vanha Trömperin kestikievari ja Helsingin Kaivopuiston huvila n:o 5.

Lain käyttö oli mahdollista myös kaava-alueella riippumatta siitä, oliko suojelu kaavatilanteen mukainen vai sen kanssa ristiriidassa. Monen purkuaikeen taustalla oli asemakaavan tarjoama suurempi kerrosala – niin myös Hotelli Kämpistä, sen julkisivuista ja kaupunkikuvasta käydyn 1960-luvun suojelukiistan ja taustalla.

Ensimmäinen rakennussuojelulaki sai jo tuoreeltaan osakseen kritiikkiä ja osoittautui käytännössäkin pian riittämättömäksi suojelukeinoksi. Valtio-oikeuden ja kansainvälisen oikeuden professori Tore Modeen ruoti lain keskeisiä heikkouksia 1971 huomauttamalla, että korvauspykälät tekivät valtiontalouden huomioon ottavista lääninhallituksista ja valtioneuvostosta haluttomia päättämään suojelun puolesta. Rakennusta ei voitu lain mukaan suojella, mikäli kustannukset muodostuivat suojelun merkitykseen nähden kohtuuttomiksi tai mikäli suojelu estäisi tai merkittävästi vaikeuttaisi hanketta, jolla oli suurta yleistä tai yksityistä merkitystä.

Lain voimassa olon vuosina rakennusmuistomerkkien suojelu muuttui, se alettiin nähdä ensisijaisesti osana ympäristökysymystä ja yhdyskuntasuunnittelua. Vuonna 1974, rakennussuojelukomitean mietintö on siitä selväsanainen todiste. Laki oli voimassa 20 vuotta ja sillä suojeltiin yhteensä 57 rakennusta, ennen muuta purku-uhan alaisia kohteita. Monia merkittäviä rakennuksia ja alueita, Tampereen Verkatehdas mukaan lukien, ehdittiin purkaa ennen kuin vanhentunut laki korvattiin vuonna 1985 rakennussuojelulailla.