Asemakaavalaki avasi tietä rakennusten ja kaupunkikuvan suojelulle

Suojelu liittyi 1930-luvun säännöksissä taiteellisiin ja esteettisesti miellyttäviin ympäristöihin: ”Asemakaavaa muodostettaessa on kauneusarvoja ja kulttuurimuistomerkkejä sekä miellyttäviä maisemakuvia suojeltava ja säilytettävä.” (2 §). Rakennussäännön 34 §:ssä asia muotoiltiin kiellolla turmella historiallisesti ja taiteellisesti arvokkaita rakennuksia ja kaupunkikuvia. Arvokkaisiin ympäristöihin sijoittuva uudisrakentaminen tuli lisäksi sopeuttaa olemassa olevaan.

Suojeltavaksi osoitettu, arvokas alue tuli nimetä ”vanhaksi kaupunginosaksi” (rakennussääntö 82/-85/6 §). Tällaisille kaupunginosille voitiin vahvistaa tavanomaisista poikkeavat määräykset ”taide- ja kulttuuriarvojen suojelemiseksi”. Säädösten nojalla suojeltiin ensimmäisenä Porvoon vanha kaupunki vuonna 1936. Muita varhaisia suojelukohteita olivat Tammisaaren Barckenin niemi, Rauman keskusta ja Helsingin Senaatintori sekä Turun Luostarinmäki (1937). Säädöstä käytettiin aina 50-luvulle saakka: yhtenä tuon ajan esimerkkinä Helsingin kaupungintalokorttelin ja sen lähikortteleiden suojelu vanhana kaupunginosana vuonna 1952. Lainsäädännön käyttöä suojeluun vaikeutti se, ettei arvokkaista rakennuksista tai alueista ollut olemassa koottua tietoa. Elettiin aikaa ennen rekistereitä.

Ennen vuoden 1931 asemakaavalakia kaupunkien rakentamista säädeltiin vuonna 1856 annetulla keisarillisella asetuksella. Sen tärkeimpänä tavoitteena oli kaupunkien rakentaminen paloturvallisesti, mikä käytännössä tarkoitti riittävän laveita katuja, esplanadeja ja puistoja, rakennusmateriaalien säätelyä ja jopa riittävää kaivojen määrää. Modernimpia säädöksiä odotellessa kaavoituskäytäntö kehittyi lainsäädännön ulkopuolella. Tärkeitä ohjenuoria olivat kaupunkien rakennusjärjestykset, ja ajatuksia haettiin myös 1900-luvun alussa uudistuneesta Ruotsin kaavoituslainsäädännöstä.

Asemakaavalain valmistelu käynnistettiin vuonna 1919. Lain valmisteluaineisto on keskeinen aikalaiskuvaus suhtautumisesta kaupunkien rakentamiseen: se sisältää myös myönteisiä näkemyksiä vanhoista kaupunkiympäristöistä ja niiden säilyttämisestä. Asemakaavalakia valmisteltiin läpi 1920-luvun. Ajan perinteisiin nojaavat kaupunkisuunnittelun ihanteet korostivat yhtenäistä kaupunkikuvaa, mikä osaltaan edesauttoi lakiin kirjattujen suojelusäännösten syntymistä. Uuden lainsäädännön tärkein esikuva oli Ruotsin asemakaavalaki; kaupunkikuvaan ja sen suojeluun liittyvät mallit tulivat Saksasta ja Itävallasta.

Kokonaisuutena asemakaavalaki ja rakennussääntö vakiinnuttivat kaavoituksen aseman ja monia olemassa olleita kaupunkisuunnittelun käytäntöjä. Säädökset antoivat kaupungeille kaavoitusmonopolin, edistivät kaupunkisuunnittelun ammattimaistumista ja loivat tärkeän pohjan myös kaupunkikuvan, maiseman ja rakennusten suojelulle.

Asemakaavalain säännökset korvasi vuonna 1958 rakennuslaki, jossa todettiin että ”kulttuurimuistomerkkejä sekä kauniita näköaloja ja muita kauneusarvoja [on] mahdollisuuksien mukaan suojeltava ja säilytettävä.” Näin voitiin tehdä esimerkiksi asemakaavassa aluevarausmerkinnällä, jolla oli tarkoitus korvata asemakaavalain vanhakaupunkisäännös. Asemakaavalain rakennussuojelua koskevia määräyksiä pidettiin merkittävinä vielä 1974 rakennussuojelukomitean mietinnössäkin.