Arkeologi ministerinä – Julius Ailio

Uudenlaiset opiskelumahdollisuudet

Ailio syntyi kansakoulunopettaja Johan Benjamin Axin (1848–1930) ja Johanna Hyrkäksen perheeseen Lopella 1872. Ailio oli ensimmäisiä muinaistutkijoiksi ryhtyneitä alemman keskiluokan perheiden vesoja Suomessa. Siihen saakka kaikki alalla työskennelleet olivat olleet papiston ja herrasväen poikia.  

Ailio tarttui 1800-luvun lopussa avautuneisiin koulutusmahdollisuuksiin ja kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta 1892. Tuolloin ylioppilastodistus merkitsi pääsyä yliopistoon Helsinkiin. Hän opiskeli sekä Pohjoismaiden ja Venäjän historiaa, suomalais-ugrilaista filologiaa että kemiaa ja geologiaa, mikä antoi Ailiolle hyvät edellytykset kivikauden arkeologiksi. Luonnontieteellisyys korostui hänen tutkimusotteessaan. Ailio valmistui filosofian kandidaatiksi 1898.

Poliittisen elämän alku

Opiskeluaikana Ailio kiinnostui suomalaisuuden asiasta. Vuonna 1897 hän suomalaisti Ax-sukunimensä muotoon Ailio. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Ailio liittyi Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen. Tämä oli poikkeuksellista yliopistopiireissä. Ailion sosialismi oli kokonaisvaltaista. Se johti muun muassa päätökseen, että 1913, kun hän ja Signe Wallin (1878–1944) avioituvat, pariskunta matkusti Osloon saadakseen siviilivihkimyksen.  

Ailion poliittinen aktiivisuus vahvistui eduskunnan sivistysvaliokunnan sihteerinä 1909–1912. Maaliskuussa 1917 Venäjällä alkoi vallankumous, ja Oskari Tokoi (1873–1963) muodosti sosialistienemmistöisen senaatin. Ailio kutsuttiin senaattoriksi ja siviilitoimituskunnan apulaispäälliköksi. Hänet valittiin SDP:n kansanedustajaksi 1919–1921 ja 1924–1933 sekä presidentin valitsijamieheksi 1925 ja 1931.

Kotiseudun kuvaajasta kivikauden tutkijaksi

Tutkimustyön Ailio aloitti – kuten monet muutkin ylioppilaat – jo opiskeluaikana keräämällä synnyinseutunsa perinnettä. Hän julkaisi 1896 teoksen Kansatieteellinen kuvaus ulkohuonerakennuksista Lopella. Ailio sai paikan Muinaistieteellisen toimikunnan ylimääräisenä amanuenssina 1899.  

Tieteellisesti merkittävimmän työnsä Ailio teki kivikauden parissa. Hänen väitöskirjansa Die steinzeitlichen Wohnplatzfunde in Finland (1909) kokosi jokaisen 240 siihen mennessä arkeologisesti tutkitun asuinpaikan löydöt. Ailio korosti esineiden järjestämistä ryhmiin eli typologisointia sekä ryhmittelyn avulla tehtävää kronologiaa. Hän oli kiinnostunut asuinpaikkojen suhteesta rantalinjoihin ja jääkauden jälkeiseen maankohoamiseen.  

Arkeologi Alfred Hackman (1864–1942) esitti 1905, että suomalaisten esi-isät olivat rautakauden alkuvaiheissa vaeltaneet etelästä nykyisille asuinsijoille. Muuttoteoria vakiintui yleisesti hyväksytyksi. Ailio esitti toisenlaisen tulkinnan. Hän katsoi, että nykyväestön esi-isät elivät Suomessa jo kivikaudella. Tämän jatkuvuusteorian arkeologikunta omaksui vasta toisen maailmansodan jälkeen.  

Ministerinä

Ailio toimi opetusministerinä vuoden verran eli 13.12.1926–17.12.1927. Suomen hallitusten lyhytikäisyys oli tuolloin tavallista. Kyse oli kuitenkin ensimmäisestä ja viimeisestä Tannerin ohjastamasta hallituksesta, ja myös Ailio oli yleisestä linjasta poikkeava opetusministeri: hän oli 1920-luvun opetusministereistä ainoa, jolla ei ollut aiempaa pitkää kokemusta politiikan huipulta.  

Ailion ministerikauden näkyvin saavutus oli ensimmäinen kansankirjastolaki. Hänen kaudellaan saatettiin päätökseen myös 1920-luvun käynnissä ollut Turun tuomiokirkon restaurointi. Ailio yritti edistää oppikoulu-uudistusta nimittämällä sitä pohtineen komitean, mutta lakiesitys kaatui. Sen olisi ollut määrä lisätä oppikoulujen opetuksen käytännönläheisyyttä.  

Vaikka ministerikausi ei ollut pitkä, kansanedustajana ja sivistysvaliokunnan puheenjohtajana Ailio vaikutti siihen, että 1930­luvun lamavuosina koululaitoksen budjettileikkaukset eivät toteutuneet ankarina. Kansansivistyksen merkitys Ailiolle näkyy myös siinä, että hän pyrki parantamaan paikallismuseoiden toimintamahdollisuuksia. Lisäksi hän oli perustamassa Työväen Akatemiaa ja toimi sen johtokunnan ensimmäisenä puheenjohtaja. Kun Ailio kuoli vatsasyöpään 1933, hänen tuhkansa haudattiin akatemian pihamaalle Kauniaisiin.