Aineeton kulttuuriperintö mullistaa tulevaisuuden

Joskus tulevaisuuteen avautuu näkymiä vain tähystämällä tarpeeksi kauas taakse. Suomessa tehtävän nykyisen ja tulevaisuuteen tähtäävän kulttuuriperintötyön näkökulmasta kiinnostavia asioita on tapahtunut aivan 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla. Ruotsissa perustettiin valtionantikvaarin virka vuonna 1630 ja vuonna 1666 perustettiin antikviteettikollegio ja julkaistiin muinaismuistoja suojeleva kuninkaallinen plakaatti, Placat och Påbud, Om Gamble Monumenter och Antiquiteter. Muualla Euroopassa toimittiin pitkälti samoin.  

Vuoden 1666 plakaatin avulla lähdettiin suojelemaan raunioina säilyneet linnat, linnoitukset, kartanot, vallit ja kivikummut, patsaat ja kivet, joissa oli riimukirjoitusta, kummut ja sukuhaudat, joita sen ajan käsityksen mukaan kuninkaat olivat pystyttäneet, sekä kirkkojen ja luostareiden irtaimisto. Vanhoista asiakirjoista säädetiin, että niistä oli tehtävä ilmoitus viranomaisille.

Minusta on hätkähdyttävää huomata, kuinka samanlaisia kohteita vuodelta 1972 peräisin olevassa UNESCOn maailmanperintösopimuksessa suojeltiin. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1987. Niitä ovat muiden muassa yleismaailmallisesti erityisen arvokkaina pidettävät rakennusmuistomerkit, rakennustaiteen teokset, monumentaalisen veisto- ja maalaustaiteen teokset, arkeologiset kohteet tai rakennelmat, piirtokirjoitukset, luola-asumukset sekä muut kohteet, rakennusryhmät, kuten erillisten tai toisiinsa liittyvien rakennusten ryhmät ja paikat, kuten ihmisen taikka luonnon ja ihmisen yhteisesti luomat teokset sekä arkeologiset paikat, jotka ovat historialliselta, esteettiseltä, etnologiselta tai antropologiselta kannalta yleismaailmallisesti erityisen arvokkaita.  

Jo runsaat 300 vuotta on antikviteetteina, muinaismuistoina ja kulttuuriperintönä suojeltu samankaltaisia aineellisia kohteita. Ne olivat uuden ajan murroksessa – Pohjolassa konkreettisesti reformaation aikana ja Ruotsin suurvaltakaudella – uutuuksia, joilla on ollut pitkä ja vakaa jatkuvuus. Ne ovat kestäneet yli teollisen ajan murroksen sekä 1800- ja 1900-luvun valtarakenteiden muutoksen, joissa niihin liitettiin uusia merkityskerrostumia. Idea suojelun kohteista oli kuitenkin hyvin pysyvä 1500-luvun lopulta lähtien.  

Aineettomiin kulttuurin ilmiöihin on kohdistettu vakavaa huomiota, mikä näkyy esimerkiksi kansanrunouden ja -musiikin vahvassa asemassa kansallisena symboliarvona erityisesti 1800-luvulta lähtien. Johanna Björkholm osoittaa kuitenkin väitöskirjassaan, että vasta aineettoman kulttuuriperinnön suojelun kautta säädökset ulottuvat näihin. Pohjustavaa keskustelua aineettomien kulttuuripiirteiden suojelusta on käyty 1900-luvun lopulla ja säädösmuotoon se asettuu 2000-luvun puolella.

Aineeton tulevaisuus

2000-luvulle tultaessa varsinaisesti vasta UNESCOn sopimus aineettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta toi siis tähän monisatavuotiseen jatkuvuuteen varsinaisen muutoksen. Samalla alettiin yhä vahvemmin nähdä, että aineeton kulttuuriperintö on oleellista myös aineellisen kulttuuriperinnön kannalta ja sitä koskevien sopimusten täytäntöönpanossa. Suomi on ratifioinut UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön vuodelta 2003 olevan sopimuksen vuonna 2013. Sen mukaan aineeton kulttuuriperintö on: ”käytänteitä, representaatioita, ilmauksia, tietoa, taitoja – samoin kuin niihin liittyviä välineitä, esineitä ja kulttuurisia tiloja – joita yhteisöt, ryhmät ja joissakin tapauksissa yksilöt tunnistavat osaksi kulttuuriperintöään. Tämä sukupolvelta toiselle välittyvä aineeton perintö uusiutuu jatkuvasti yhteisöjen ja ryhmien tuottamana suhteessa heidän ympäristöönsä, vuorovaikutuksessa luonnon ja historian kanssa, ja se tarjoaa heille identiteetin hengen ja jatkuvuutta, kuitenkin tukien inhimillisen luovuuden ja moninaisuuden kunnioittamista.” (UNESCO 2003)  

Määrittely on oleellisesti erilainen, kuin maailmaperintösopimuksessa. Murroskausi, jossa nykyisin elämme, on tuonut sellaisia muutoksia, jotka ovat kyenneet murtamaan käsityksen siitä, mikä kulttuurissa on suojeltavaa. Väitän, että tämän murroksen kaikkinaista sisältöä, merkitystä ja sen tuomia muutoksia emme vielä täysin edes ymmärrä.  

Nykyisin, kuten aiemmissa murroksissa, on taustalla radikaali kasvu intensiteetissä, millä ajatukset, ihmiset ja tavarat liikkuvat. Teknologiset uutuudet ovat lisänneet kunakin murroskautena näiden liikettä. Samalla uutuudet tuottavat arjen käytänteisiin, arvoihin sekä yhteiskunnan instituutioihin ja valtarakenteisiin ulottuvia muutoksia.  

Nykyinen murros nostaa aineettomasta kulttuurista esille uudenlaisia piirteitä ja kytkee ne uudenlaisiin yhteiskunnallisiin rooleihin. Aineettoman kulttuuriperinnön kansallinen painoarvo heikkenee. Erilaiset paikalliset ja yksilölliset piirteet rinnastuvat toisiinsa rajoja ylittävissä kohtaamisissa ja globaalien informaatioverkkojen keskusteluissa. Aineeton kulttuuriperintö löytää uusia konteksteja ja saa sitä kautta uudenlaisia merkityksiä. Murroksessa eläessä kaikki tuntuu olevan yhtä aikaa häkellyttävässä ja innostavassa liikkeessä. Muutoksista tulee äkkiä totunnaista arkea. Samalla päivitämme ja päivittelemme jatkuvasti uudenlaisia toimintatapoja ja kulttuuripiirteiden merkitysten kaleidoskooppista liikettä.

Museot ovat jo lähteneet vauhdilla muuttumaan nykyisenä murroskautena. Siitä kertoo esimerkiksi Kristiina Ahmas väitöskirjassaan. Museot ovat siirtymässä ihmisiltä kulttuuriperintöä kokoavista, dokumentoivista ja kokoelmiinsa keräävistä instituutioista kävijäyhteisöjensä kanssa yhteistyötä tekeviksi kumppaneiksi. Museoiden ja Museoviraston kulttuuriperintöasiantuntijat haluavat yhä vahvemmin madaltaa arvovaltaansa ja laajentaa kulttuuriperinnön määrittelyoikeutta yhteisöille kuuluvaksi. Samaan aikaan uudet säädökset ohjaavat museoita yhä enemmän aineettoman kulttuuriperinnön pariin. Meidän ajassamme huomio siis kääntyy, ainakin osittain, aineellisen perinnön tallettamisesta aineettoman kulttuuriperinnön yhteisluomiseen.  

Nähdäkseni tämä on radikaalimpi muutos, kuin ensiajattelemalta olettaisi. Aineeton kulttuuriperintö on ihmisyksilöissä ja ihmisten välisessä kommunikaatiossa elävää tekemistä, taitamista ja ajattelemista. Sitä ei voi irrottaa ihmisistä ja vuorovaikutusverkostoista eikä tallettaa museoihin elävässä muodossa. Aineeton kulttuuriperintö on sekä määrätietoista, että päämääräänsä tiedostamatonta toimintaa, jolla on voimaa muuttaa maailmaa. Nykyisessä informaatioajan murroksessa tätä voimaa on entistä enemmän yksilöillä ja muuntuvilla, osin hetkellisilläkin yhteisöillä.

Tulevan arjen yhteisluominen museotavaksi

Tämän kaiken myötä näen, että museoista tulee nykyisessä murroksessamme sekä fyysisiä että virtuaalisia tiloja, joissa ihmiset voivat kokeilla ja luoda yhdessä uudenlaisia arjen tulevaisuuksia ja jakaa niitä koskevaa tietoa ja niihin liittyviä arvoja keskenään. Museot voivat muuntua arjen murroksen yhteishallinnan instituutioiksi, joissa ihmisten on mahdollista yhdessä hahmottaa päämääristään tietoista muutosta kohti uudenlaisia tulevaisuuksia aineettoman kulttuuriperinnön avulla. Tässä prosessissa kulttuurihistorialliset, luonnonhistorialliset ja taidemuseot lähentyvät toisiaan ja määrittyvät uudelleen. Siten niissä pystytään käsittelemään entistä paremmin tämän hetken globaaleja ongelmia: ympäristökriisiä, muutoksen aalloissa ihmisten, yhteisöjen ja organisaatioiden uudenlaisten keskinäisriippuvuuksien välisiä jännitteitä ja teknologian mullistuksia.  

Mikään tässä ei ole helppoa. Kuitenkin, museot ovat aina olleet mukana rakentamassa uutta ja parempaa maailmaa kulttuuriperinnön avulla. Nykymurroksessa sitä ei voi tehdä ilman luovaa yhteistyötä ihmisten ja yhteisöjen kanssa.